Home Matkat Romsdalsleggen – 1-2 päivän vaellusreitti Länsi-Norjassa

Romsdalsleggen – 1-2 päivän vaellusreitti Länsi-Norjassa

0 comment

Toivottavasti vaan selviän täältä kokonaisena kotiin. Sydän hakkaa nopeammin. Pakokauhulle ei saa antaa jalansijaa. On keskityttävä hengittämään rauhallisesti ja liikkumaan eteenpäin vaikka vain sentti kerrallaan. Askel kerrallaan.

Mulla ei ole ketään muuta yhtä hullua kaveria kuin sä. Kenenkään muun kanssa en ikinä päätyis tällasille seikkailuille” -Teru

Jos olet lukenut Manaslun vaelluksesta, niin tiedät vähän, mistä puhun. Miten Terun kanssa päädytäänkin hurjimmille vaeltamilleni reiteille?

Romsdalsleggen on Norjan yksi kuuluisimmista vaellusreiteistä. Muita hyvin tunnettuja ovat Trolltunga, Bessegen ja Galdhoppiggen – ja tietenkin paikkoina, vaikkei vaelluksia olekaan: Preikelstolen, Segla ja Lofootit kaikkinensa. En silti ollut itse kuullut aikaisemmin Romsdalsleggenistä, mutta näin internet kertoi. En siis tiennyt tai tuntenut ketään, joka sen olisi vaeltanut.

Terun eräs norjalainen kaveri kuvaili reittiä sunnuntaikävelyksi ja Teru rupesi jo miettimään, kannattaisikohan sitä tehdä ollenkaan, jos se niin helppo kerran on. Itse olin onneksi lukenut reitin olevan vaativa, eli toisin sanoen, sille kannatti lähteä 😉.


Faktoja reitistä:

  • Todellinen maisemareitti. Iso osa reitistä kulkee kapeaa harjannetta pitkin, jolloinka vuorimaisemat avautuvat molempiin suuntiin.
  • Pituus – 10,3 km. Kesto tunteina lumessa n. 11 tuntia rinkkojen kanssa. Kesällä pitäisi mennä n. 7-8 tunnissa päivävaelluksena.
  • Yhdensuuntainen reitti. Reitti kuuluu aloittaa Vengedalenin parkkipaikalta ja se päättyy Åndalsnesin kylään. Tarvitset taksikyydin tai bussikuljetuksen toiseen suuntaan. Itse jätimme auton parkkipaikalle ja palatessamme Åndalsnesin kylään, tilasimme taksin turisti-informaatiosta. Taksin hinta oi fiksattu ja se maksoi 400kr. Kesäisin, sesongin aikaan, Vengedaleniin kulkee päivittäin bussi klo 9 Åndalsnesista.
  • En suosittelisi pienille lapsille. Tosin norjalaislapset taatusti harppovat reitin iltakävelynään.
  • Sesonki on oikeasti silloin, kun ei ole lunta – eli kesäkuusta syyskuulle. Voin suositella vain varmoille vaeltajille lumen tultua. Älä lähde, mikäli on lumista+sumuista/sateista – sillä reittiä ei erota. Lumiseen aikaan kysy ehdottomasti turisti-informaatiosta reitin tilanne ja mene raportoimaan oma kokemuksesi sinne jälkikäteen. Meillä oli pehmeää lunta, jonka vuoksi reitti oli vielä mahdollinen. Kovan pakkaslumen aikaan reitti olisi ollut täysin mahdoton.

Lähestyessämme Åndalsnesia ja sitä ympäröiviä valkoisia vuonojen huippuja, meille valkeni, että reitti on todellakin lokakuun puolivälissä jo lumen peitossa. Olimme silti päättäneet tehdä reitin kahdessa päivässä eli yöpyä jossain reitin varrella – kerran se teltta oli mukaan raahattu. Soitin turisti-informaatioon varmistaakseni, että reitille on turvallista lähteä. Osa Norjan reiteistä lumen tullessa suljetaan, eli niille ei ainakaan virallisesti ole luvallista lähteä ilman opasta. Tälle reitille ei kuulemma ollut mitään estettä lähteä. Pitäisi vain olla varovainen.

Parkkipaikalta parin tunnin ylöspäin kipuaminen oli helppoa maastoa – tosin mitä nyt pienet liukkaat, kiiltävät, jääkohdat sileillä kallionrinteillä hieman vaikeuttivat kulkuamme. Mikä ihana reitti, täällä ei ketään! Mieti minkälaista täällä olisi kesällä! Yksi paikallinen koiranulkoiluttaja tuli tosin reitin alkuvaiheilla vastaan varoittaen meitä myöskin lumesta.

Laakealle tasanteelle saapuessamme ajattelin reitin jatkuvan eteenpäin, sillä vasemmalla oli vain erittäin jyrkkä ja luminen vuorenrinne – tuonnehan se reitti ei voi mennä? Kuitenkin puinen kyltti osoitti juurikin kohti tuota jyrkkää rinnettä. Tuollaista peruspatikointireittiä ei kyllä olisi rakennettu missään muualla Euroopassa kuin Norjassa? Kesäisin tämä on ilmeisesti kivikkoa, nyt se oli lumen peitossa olevaa kivikkoa. Kivikkoon maalatut suuntaa näyttävät punaiset pallurat olivat tietysti myös hautautuneet lumeen. Lumimaastossa on se huono, että maastonmuotoja ei juuri kauempaa huomaa. Ilman palluroita emme siis tienneet, mikä olisi se tarkoitettu, turvallisin reitti ylöspäin. No, ei muuta kuin ylöspäin, siellä se harjanne kuitenkin on, emme voi eksyä. Se mikä näyttä vartin kapuamiselta osottautui tunnin hyvin fyysiseksi koettelemukseksi. Puuskuttaen saavuimme harjanteelle juuri auringon alkaessa painua terävien vuortenhuippujen taakse. Vau! Uskomattoman kaunista! Ja ehdittiin ennen pimeää!

Vaikein osuus on varmasti jo ohi. Ihailimme upeaa auringonlaskua ja tunsimme olomme niin onnellisiksi. 

Yllättävän hyvin nukutun pakkasyön jälkeen matka jatkui lumessa tarpoen. Edessä olikin vielä ne kaikista hankalimmat paikat, joidenka jälkeen ymmärsimme, miksi reitillä on tietty kulkusuunta. Jos se oli erittäin vaikea tähän suuntaan, niin toiseen suuntaan se olisi ollut mahdoton.

Pitäisikö meidän tosiaan siis liukua tuota jyrkkää vuoren harjanteen reunaa alaspäin? Vasemmalla puolella on suora pudotus alaspäin, oikealla taas hyvin jyrkkää luisuvaa lumista vuoren rinnettä – eli valuisin vaikka kuinka alas. Mitä jos en saa pysäytettyä vauhtia ja vain jatkan liukumista? Entä jos tulee töyssy, joka heittää minut vasemmalle yli reunan ja putoan suoraan alas kivikkoon? Hus nuo ajatukset päästä, ja kylmäpäisenä vain alaspäin.

Näetkö takanani olevan jyrkän harjanteen? Reitti kulkee aivan tuota reunaa pitkin – missäs muuallakaan, kun kaikkialla on niin jyrkkää.

Liuku olikin pientä. Jaahas siis jatkuuko tuo reitti todella aivan tuota vuoren ulkonevaa reunaa pitkin? Vasemmalla on taas pystysuora pudotus ja oikealla jyrkkää viettävää lumista rinnettä. Kyllä se taitaa jatkua, kun muuta mahdollisuutta ei ole. Seuraavat pari tuntia kapusimme (monesti ryömimme nelinkontin) hyvin hitaasti kivi kiveltä ylöspäin. Välillä reitille oli asetettua metallisia vaijereita, joista ottaa tukea. Todellista meditaatiota, kun pakostikin keskittyi vain siihen hetkeen juuri ja nyt. Ei menneisyyteen, ei tulevaan. Että jalan alla oleva kitka ei pettäisi, askel ei lipeäisi jäisiltä kiviltä. Selässä keikkuva 15-17 kilon rinkka ei ainakaan helpottanut kapuamista. Ei tässä varmasti olisi mitään ihmeempää kesällä pelkällä päivärepulla. Mutta talvella, osittain lumen ja jään peittämillä kivillä.. Reidet alkoivat pikkuhiljaa tutista reisilihasten ollessa jatkuvassa staattisessa jännitystilassa parin tunnin ajan. (Myöhemmin reitiltä alastullessa pysähtyessäni en pysynyt paikoillani vaikka yritin. Reidet vain tutisivat kuin heiluva hyytelö.)

Helpoimmista kohdista otettiin joku kuva. Tässä sentään oli vaijerit, eikä jäätä.

Kunhan vaan päästään ylös. Takaspäin ei ole paluuta, sillä alaspäin tämä reitti tietäisi varmaa loukkaantumista – ellei pahempaa.

Huipulla kaikki vaikeudet unohtuivat, tai ainakin ne palkittiin! Jälkikäteen vaikeista fyysisistä ja henkisistä koitoksista selvittyään voittajafiilis palkitsee. Se riemu sisällä, että tästäkin selvisin! Se tyhmänmoinen soitellen sotaan-asenne palkitsee ja saa aina janoamaan uudestaan hieman haastaville reiteille- ei tosin niin haastaville, että saa oikeasti pelätä.

Huipulla

On helppo hymyillä

Loppumatka sujuikin oikeasti patikoiden ja keskenämme jutellen, sekä kunnon illallisesta, lämpimistä sisätiloista ja viinilasillisesta haaveillen.

Alastullessa aukeni satumaiset maisemat, jotka muistuttivat näkemistäni valokuvista Uudesta-Seelannista.

Mainittakoon, että jyrkän alaspäin menevän rinteen portaat ovat rakentaneet nepalilaiset sherpat, jotka ovat myös lähes kaikkien muiden Norjan vuorten kiviportaiden takana. Todella taitavaa työtä. Juuri ennen tälle reitille lähtöä olin kotona Suomessa sattumalta katsonut Ylen dokumentin aiheesta. Dokumentissa he raahasivat näitä kiviä selässään juuri tätä kyseistä portaikkoa varten. Toisin kuin ensiksi äkkiseltään ajattelisi, niin norjalaiset eivät hyödynnä heitä halpatyövoimana, vaan sherpojen todellisen taidon vuoksi, ja saavat siitä oikeasti kunnon palkkaakin.

Linkki dokumenttiin – katsottavissa enää kuukauden ajan.

Miksi kirjoitin reitistä? Siksi, että sen maisemat todellakin palkitsivat. Se, että saa hieman haastetta, tekee reitistä vain antoisamman – ja karsii suurimmat vaeltajamassat. Suosittelen sitä lumettomaan aikaan jokaiselle ja lumiseen aikaan seikkailumielisille, varmoille vaeltajille.

Lisää Länsi-Norjan vinkkejä.

Jäikö nälkä?

Leave a Comment