Home Markuksen asiatekstit Markus: Petroolia, sotilaita ja burgereita

Markus: Petroolia, sotilaita ja burgereita

2 comments

Miehinen katsaus Amerikan reissuun. Otsikon kolmikko jäi näköjään Markukselle päällimäisenä mieleen reissustamme :’D.

Jo tavaksi muodostuneet yhdeksän kuunkiertymää on kulunut Jenkkien reissustamme, kun asetun mukavaan takakenoon kulmasohvalle ja silmäilen Viimeistä murua myöten -blogia siinä toivossa, että Saara olisi jättänyt minulle vielä jotain sanottavaa reissustamme. Mutta kuten vuodenajat vaihtuvat tasaisen säännöllisesti ja eteläisen Suomen lehtipuut ovat jo kertaalleen ehtineet kasvattaa ja pudottaa vehreytensä, oli vain väistämätön tosiasia huomata, että matkaamme oli käsitelty jo monen postauksen verran. Upeat reissukuvat oli paljastettu odottavalle lukijakunnalle ja matkasuunnitelma oli karttoineen tallennettu interwebin pintavesiin. Olin luvannut kirjoittaa reissusta postauksen, mutta ilmeisesti Saara oli jotenkin osannut ennustaa krhmm… kiireisen elämäni (lue: laiskuuteni) ja päättänyt kirjoittaa matkakertomuksen itse. Olette siis varmasti jo saaneet hyvin kattavan kuvan matkastamme, joten käsittelen tekstissäni aihetta, joka on jäänyt Saaran kirjoituksissa hieman vähemmälle huomiolle: amerikkalaisuutta.




Aluksi on hyvä mainita, etten ole koskaan aiemmin käynyt Jenkeissä, enkä ole koskaan omistanut autoa. Tästä syystä oli hyvin merkillistä huomata Los Angelesiin saavuttuamme, että ilman autoa et pystynyt yksinkertaisesti elämään. Kävelykadut olivat, mikäli niitä nyt edes missään oli, hyvin kapeita ja niillä kävely muistutti enemmän tasapainoharjoittelua, kuin paikasta toiseen liikkumista. Kaiken hyvän lisäksi jaoit kahden kyynärän levyisen tilan pyöräilijöiden kanssa. Kahden autottoman päivän jälkeen pääsin kuitenkin vihdoin eroon apupyöristäni ja otin ensimmäiset askeleeni kohti orastavaa amerikkalaisuuttani: kävin noutamassa vuokra-automme Sixt:n liikkeestä. Seuraavaksi lyhyt tapahtumakuvaus tilanteesta.

Avasin pienen oranssin liikkeen oven yhdellä sulavalla käden liikkeellä ja kävelin itsevarmoin askelin kohti tiskin takana istuvaa nuorta naista. Hänen kasvonpiirteensä olivat sumuiset ja hiustenväri yksi mysteeri, koska ainoa varma asia, jonka tuosta kohtaamisesta muistan, oli kokemani tunne: maskuliininen itsevarmuus. Olin täysin varma siitä, että lähtisin liikkeestä rinta rottingilla, autonavainta pikkusormen ympäri pyöritellen, kuin uusi autonomistaja konsanaan. Itsevarmuuteni perustui muutamaan perustavanlaatuiseen faktaan, joiden tiesin olevan puolellani. Paalua löytyi riittävästi, koska auto oli maksettu jo etukäteen. Ajo-oikeudet eli ajokortti löytyi lompakosta ja olin varmuuden vuoksi vielä hankkinut Suomen Autoliitolta USA-liitteen, jossa selitettiin amerikanenglannilla, että saisin ajaa heidän maassaan. Siinä oli leimat ja kaikki. Hah, eipä jäisi kiinni siitäkään! Varauksen tiedot löytyivät sekä sähköpostista että tulostettuna Saaran selkärepusta. Myyjällä ei olisi mitään mahdollisuuksia. Hänen olisi pakko myydä.

                          Tiskille päästyäni hymyilin maireasti ja suurta kulttuuritietämystä osoittaen en mennyt suoraan asiaan, vaan kysyin maan tapaan kuuluen: ”How is it going?”, johon myyjä vastasi ”Great, how are you?” Small-talk-älykkyysosamääräni oli niin korkea, että ymmärsin olla vastaamatta. Nyt oli aika lyödä faktat ja luottokortit tiskiin. Kaikki tapahtui hyvin nopeasti ja vaivattomasti, kuten olin etukäteen aavistellutkin. En vielä tiennyt minkä auton saisimme, joten saatuani Range Rover Evoquen avaimet käteeni, olin miehisesti yllättynyt.

                          Range Rover. Pyörittelin sanoja kieleni päällä. Vuorijonojen mönkijä, ampumaradan ryömijä, vaihteluvälin esikehruukone. Nimi sai bensiinin virtaamaan suonissani ja saatoin melkein haistaa tuon pistävän petrolin sieraimissani. Auto oli parkkeerattu kadunvarteen ja sen massiivinen perä näkyi autoliikkeen ovelle asti. Ja mikä perä se olikaan. Ihailin auton sulavia, mutta massiivisia muotoja. Sen väännettyä metallia, taottua rautaa, poltettua kumia ja puhallettua kristallilasia. Ovet avautuivat avaimesta painamalla ja istuuduin kuskin paikalle. Nahkapenkit, konepellin alla kaksilitrainen muuttuvageometrinen turboahdettu nelitahtimoottori, joka polttaisi muinaista mustaa kasvilientä oikean jalkani käskystä. ”Tulta, voimaa, petrolia, valtaa…” mutisin itsekseni. Ilmeisesti kuitenkin niin äänekkäästi, että Saara loi minuun ihmettelevän ja hieman pelokkaan katseen. Korotetulta maasturinpenkiltäni saatoin katsoa muita alaspäin nenänvarttani pitkin ja nelivedon turvin menisin, minne ikinä haluaisinkin. Kukaan ei seisoisi tielläni…

”Victoria Beckham suunnitteli tämän auton”, Saara totesi varovaisesti. Bensapetrolia, myskiä, hajuvettä, untuvaa, vaihtaja, kampiakseli…

”Siis mitä?” Havahduin transsistani.

”Niin, etkö tiennyt?” Saara kysyi varovaisesti. ”Myyjä juuri kertoi, että Victoria Beckham suunnitteli tämän auton. Tämä on vuoden tyylikkäin minimaasturi.”

Sivelin nahkaista rattia karvaisen pettymyksen vallatessa mieleni. Ei tarvittu kuin muutama sana murtamaan tuon maailmanlopunkoneen vääristynyt hekuma silmissäni. Ainakin se oli sentään neliveto.

Saara painoi keskikonsolista nappia. ”Kaupungissa ei tarvita nelivetoa. Säästetään bensaa.”

Punainen hehku katosi lopullisesti silmistäni, kun metsästäjänvaistot antoivat pikku hiljaa periksi ja sain taas otteen himavegaanin elämästäni. Kiinnitin turvavyön, laitoin vilkun vasemmalle, tarkistin sivupeileistä, että ajolinjat olivat turvalliset ja kiihdytin rauhallisesti muiden ajoneuvojen joukkoon.

Toinen askel kohti muricaanisuutta otettiin Joshua Treen aavikkoseikkailujen jälkeen. Olimme viettäneet kolme yötä aavikolla telttaillen ja oli jo korkea aika löytää suihku. Kaikki voivat tämän varmasti ymmärtää. Olin jo siihen mennessä ymmärtänyt, että Amerikoissa kaikki tehdään isommin. Miksi siis tyytyä suihkuun, jos on uima-allaskin tarjolla? Uima-altaan osoite Google Mapsissa vilkkuen kurvasin kohti viivasuoria valtateitä ja ei aikaakaan, kun jonotimme jonkinlaiselle tarkastusasemalle. Ymmärsin virheeni vasta siinä vaiheessa, kun siilitukkainen maastovaatteisiin pukeutunut nuorehko mieshenkilö viittoili minua avaamaan ikkunan.

                          ”Sir, do you have any kind of military ID?”

                          ”Nope.”

                          ”Do you have any idea where you are?”

                          ”We were looking for this desert-view swimming pool.”

                          ”You are heading to the Navy Seals headquarters, I suggest that you make an U-turn here.”

                          Oli sanomattakin selvää, että uima-allas jäi vain kaukaiseksi kangastukseksi. Pääsin kuitenkin näkemään osan tuota amerikkalaisille niin tärkeää isänmaan hyökkäyspuolustusjoukkoa. En tosin ymmärtänyt, mitä merivoimien sinetit tekivät keskellä aavikkokaupunkia.

Lopullinen kasvaminen amerikkalaiseksi punaniskaksi tapahtui Utahin Hanksvillessa. Saara olikin jo käsitellyt San Franciscon parhaat ravintolat, mutta yksi helmi häneltä oli jäänyt mainitsematta. Sekin varmasti vain siksi, ettei se sijainnut Länsirannikolla. Kuten me kaikki tiedämme, Keski-Länsi on kulinaristin taivas. Hampurilaisia saa joka paikasta ja täytevalikoima on ravintolamenun pituinen. Hampurilaisen saa yhdellä, kahdella, kolmella tai neljällä pihvillä, juustolla ja pekonilla tai ilman.

                          Blondie’s Eatery and Gift. Nyt kannattaa laittaa nimi muistiin. Missään en ole saanut niin meheviä upporasvapaistettuja naudanlihapihvejä, jotka oikein tirisivät rasvaa poskipäilleni, kun puraisin hampurilaisesta. Saara kehtasi väittää, että sämpyläni näytti kuivalta. Mutta sehän oli kuiva juuri siksi, että se pystyisi paremmin imemään tuon ylimääräisen rasvan itseensä. Nerokasta! Aterian jälkeen olin niin kylläinen, että saatoin vannoa olevani koskematta hampurilaisiin useampaan päivään. Rasvattu uppotukki ylävatsalla jatkoimme matkaa kohti seuraavia seikkailuja. Mikäli haluat koskaan koetella lihansyöjäystäväsi vakaumusta, suosittelen lämpimästi Hanksvillen Blondie´s Eatery and Giftia.

Jäikö nälkä?

2 comments

K 2.03.2019 - 10:10

Hei. Kiitos taas hykerryttävän hauskasta tarinasta! 🙂 Sanoin tämän jo aiemmin, Markuksen on perustettava oma blogi 🙂

Reply
Saara / Viimeistä murua myöten 2.03.2019 - 20:49

:DD Ja mäkin oon edelleen sitä mieltä, että Markus olisi loistava siinä :D.

Reply

Leave a Comment