Home Ajatuksia Kuinka monelle indonesialaiselle riittää syötävää yhdestä kananmunasta?

Kuinka monelle indonesialaiselle riittää syötävää yhdestä kananmunasta?

10 comments

Ensimmäisenä iltana minulta kysyttiin, mitä toivoisin ruoaksi. Vastasin, että riisin kanssa olisi kiva saada kananmunaa.

Yayan vaihtoi pikaisia katseita äitinsä kanssa ja nyökkäsi sitten varovasti. Illallispöydässä meillä tosiaan oli kananmuna. Yksi kananmuna, valtava vati riisiä ja kuusi tai seitsemän ihmistä. Kananmunalle tehtiin kristillinen tasajako.

Vaikka olin ollut siinä vaiheessa Indonesiassa jo kuusi kuukautta, en siltikään ollut täysin käsittänyt, mitä tarkoittaa, ettei suurimmalla osalla indonesialaisista ole varaa kunnon ruokaan. Totta kai olin nähnyt paljon köyhyyttä ja nälkää, mutta asia konkretisoitui todenteolla siinä vaiheessa, kun aloin elää arkipäivää heidän kanssaan.

Täällä asuin lähes kuukauden.

Keittiön ovelta.

Suurimman osan ajasta olin kuitenkin reissannut, asunut “hotelleissa” ja syönyt kadulta alle eurolla yltäkylläisiä annoksia; riisiä vähintään neljällä viidellä erilaisella sortimella. Olihan minut kutsuttu asumaan monen perheen luo, mutta eihän kenenkään nurkkiin nyt kehtaa jäädä kahta yötä pidempään, jotta arjesta olisi todella saanut kiinni. Näissä perheissä ateriat koostuivat lähinnä pelkästä riisistä, joskus pikkuisen nuudelikasan kanssa, joskus muutamalla keitetyllä kitkerän makuisella kangkung-lehdellä. Osa perheistä taas pisti parastaan ulkomaalaiselle vieraalle ja tarjosivat riisin kanssa kananmunaa, tempeä tai kalaa.

Vasta muutettuani lähes kuukaudeksi Katupatin kylään Sulawesin Togean-saarille paikallisen tytön Yayanin perheen luo aloin todella ymmärtämään paikallisten elämää. Ja sitä, mitä on elämä, kun rahaa ei oikeasti ole.

Jos ihmettelet, mitä siellä tein, niin tarkoituksenani oli tehdä vapaaehtoistöitä opettamalla lapsille englantia koulussa, mutta eihän se heitä kiinnostanut. Miksi kiinnostaisikaan, kun heidän maailmansa koostuu tuosta pikkuisesta saaresta. Jos lapset eivät oppineet englantia, niin ainakin oma indonesian kielitaitoni hioutui viimeisten iltojen poliittisiin keskusteluihin asti.

Palmusokeria keitellessä.

Erään ystäväni elinkeino siellä oli valmistaa muoviroskista hattuja ja pussukoita.

Hatarat talot oli rakennettu idyllisen näköisesti suoraan veden päälle (ja pikkupojat olivat ainoita uimataitoisia). Vessa-asiat toimitettiin suoraan reiästä mereen ja samasta reiästä nostettiin seuraavaksi peseytymisvesi. Ruoanlaittoaikaan vain naiset saivat astua keittiöön ja ruoka-aikaan taas kuka tahansa saattoi ilmestyä ovesta ja kaikille aina löytyi paikka pöydän äärestä. Sitten vain syötiin entistäkin vähemmän.

Kylässä kävi pari kertaa viikossa lautta, josta saattoi ostaa raaka-aineita. Tiistaiaamuisin kauppiaat asettuivat tuon parisataametrisen kylänraitin reunoille lukemattomine erilaisine bataatti- ja banaanilajeineen. Kutsuipa perheen isä minua rikkaaksi länsimaalaiseksi, kun ostin eräältä kauppiaalta perheellemme jaettavaksi 70 senttiä maksaneen täytetyn letun kaltaisen herkun. Vaikka maksoin monesti perheen ruokaostokset, niin se ei tuntunut sopivalta alkaa ostella hirveästi mitään ylimääräistä heille. Eikö meidän antimet sinulle kelpaa, kun pitää vielä ekstrakananmunia ostella?

Perheen ainoa tulonlähde olikin nuo kauppiaat, jotka satunnaisesti yöpyivät olohuoneen puulattialla oman saronkinsa päällä, nauttivat illallista kanssamme ja maksoivat siitä. Se olikin niitä iltoja, kun perheellä oli varaa valmistaa riisin kanssa oikea kastike. Ja satumaisen hyviä (ja tulisia) olivatkin.

Turvallista koulumatkaa! Tätä monen sadan metrin siltaa pitkin lapset kävelivät päivittäin kouluun.

Perheellämme ei ollut venettä, joten he eivät päässeet kalaan. Naapureiden elinkeino taas oli kalastaminen. Yksi ruotoinen sadan gramman sintti maksoi parikymmentä senttiä ja se olikin monesti ainoa lisukkeemme riisin kanssa. Siis sadan gramma sintti jaettuna niin monelle hengelle, kun pöytään kulloinkin ihmisiä ilmestyi. Suomeen palatessani sen lisäksi, että tiskasin ensimmäisen kuukauden terassillamme vesivatien kanssa slaavikyykyssä, niin  ihmettelin aidosti, kun kavereiden mielestä kymmenelle hengelle ei mitenkään voi riittää kilon lohi.

Monet paikalliset olivat taas niin tottuneet pelkkään riisiin, etteivät edes halunneet mitään lisuketta sille. Paitsi tietysti runsaasti kecap manista (makeaa soijakastiketta), kuten indonesialaiset tapaavat riisinsä syödä.

Kookosmaidon saanti on pitkä prosessi, joka alkaa puuhun kiipeämisellä, jatkuu kookoksen halkaisulla, raastamisella ja liottamisella.

Myös duriankausi alkoi juuri kukoistaa.

Talvikuukausina chilit ovat halvimmillaan, joten silloin niitä kuivatetaan urakalla loppuvuotta varten.

Oli päiviä, kun perheellä vain kerta kaikkiaan olivat rahat loppu. Riisivarastot olivat ainakin toistaiseksi kuitenkin hyvät. Periaatteessa nälkäisenä ei koskaan tarvinnut mennä nukkumaan… Riisiä sitten syötiin sellaisenaan tai mangojen kanssa (olihan mangokausi tuolloin parhaimmillaan).

Muistan, kun opetin Yayania paistamaan lettuja ja Yayan voivotteli, että hän ei voi niitä tehdä, kun kananmunat ovat niin kalliitta. Niin, yksi kananmuna tosiaan maksoi n. 15 senttiä eli ei paljoakaan edullisempaa kuin Suomessa. Harmi, kun en vielä silloin ollut oppinut, että letut onnistuvat täydellisesti ilman kananmunaa

Tarinoita tästä noin kolmen viikon ajasta riittäisi vaikka kuinka, mutta ne jääköön toiseen kertaan. Harmi, ettei kylän yhteiseen matkapuhelimeen saa yhteyttä, sillä saarella ei ollut kenttää. Toivon joku päivä palaavani saarelle vieden mukanani naapureille oikean ongen pelkän siiman sijasta ja Yayanin perheelle suklaata, jota monikaan indonesialainen ei ole koskaan maistanut, vaikka kaakao kasvaakin runsaina määrin Indonesiassa

Pussi täynnä mangoja

Näihin muisteluihin uppouduin saatuani sähköpostia Yhteisvastuulta. He kertoivat tämän vuoden yhteisvastuukeräyksen teemana olevan ruokatrendit; “Vuoden suurin ruokatrendi on, että ruokaa ei ole.”  Lausahdus sai minut palaamaan mielessäni aikoihin, kun ruokaa ei laadullisesti ollut, vaikka määrällisesti riisiä useimmiten riittikin. Sauli Niinistö avasi tänään tämän vuoden Yhteisvastuukeräyksen, joka tänä vuonna keskittyy erityisesti nälän torjumiseen niin kotimaassa kuin katastrofialueilla.

*rahayksiköt muunnettu euroiksi. Perhe halusi majoittaa minut hyvää hyvyyttään, mutta totta kai jätin heille kunnon summan lähtiessäni.

Koulun lapset, jotka eivät voineet ymmärtää, miksi olisi hyvä osata hiukan englantia.

Jäikö nälkä?

10 comments

Sari 4.02.2018 - 20:01

Kiitos tästä muistosta <3
Herätti ajatuksia!

Reply
Saara / Viimeistä murua myöten 4.02.2018 - 20:06

Ihana, että se teki juuri sitä :). Täytyy itseäkin välillä muistuttaa näillä ajatuksilla <3

Reply
Linda 5.02.2018 - 12:20

Tää oli kyllä ajatuksia herättävä postaus. Itellä saattaa kulua paljonkin kananmunia kerralla, etenkin jos leipoo jotakin. Ja sit toisille tekee rahallisesti tiukkaa jakaa yksi ainoa kanamuna monen ihmisen kesken. On varmasti ollut silmiä avaava reissu.

Reply
Saara / Viimeistä murua myöten 5.02.2018 - 19:30

Vaikka ei sitä pidä tietenkään omista kananmunistaan potea yhtään huonoa omatuntoa :). Mutta kyllä kokemus laittaa asioita taas perspektiiviin.

Reply
T 8.02.2018 - 15:52

Blogisi on parhaita blogilöytöjä vuosiin! Tekstisi ovat puhuttelevia ja reseptit juuri sellaisia mistä itse pidän 🙂 Kiitos että kirjoitat tänne, erityisesti tämä teksti oli mahtava!

Reply
Saara / Viimeistä murua myöten 8.02.2018 - 18:11

Voi kiitos :). Tällaista palautetta on tietysti tosi mukava saada ja se on se, mikä pitää oman intoni tätä kohtaan yllä :).

Reply
Henna 10.02.2018 - 11:15

Kiitos tästä! Ihanaa jos jaat lisää kokemuksiasi. Tosi mielenkiintoista ja silmiä avaavaa lukea tällaista

Reply
Saara / Viimeistä murua myöten 10.02.2018 - 12:05

Ihana kuulla 🙂 Kirjottaisin tällaisia kokemuksia tosi mielelläni ja kiva kuulla, että ne ovat myös sellaista, mitä haluaisit lukea <3

Reply
Elina 11.02.2018 - 20:30

Vau! Jään todella innolla odottamaan seuraavaa osaa. Mieluusti kuulisin vaikka kuinka paljon sun reissuista. Instan puolella ootkin jo raottanut niitä sen verran että oon jäänyt janoamaan sun matkatarinoita!

Reply
Saara / Viimeistä murua myöten 12.02.2018 - 19:34

Oi, vitsi, mukava kuulla, annoit juuri luvan kirjoittaa 🙂

Reply

Leave a Comment