Koti Ajatuksia Kakkupalaa ei tarvitse ansaita, sen voi vain syödä – Ajatuksia dieteistä ja herkuista

Kakkupalaa ei tarvitse ansaita, sen voi vain syödä – Ajatuksia dieteistä ja herkuista

kirjoittanut Saara / Viimeistä murua myöten
11 kommentit
Sain eilen aivan mahdottoman ihanan palautteen. “Blogisi on kuin turvapaikka ruoan suhteen. Et syyllisty ruoasta, tai johdata muita ajattelemaan, että herkut pitäisi ansaita.”
Jäin keskustelemaan aiheesta hiukan myös toisen lukijan kanssa. Sainkin sitten häneltä keskustelun päätteeksi upeasti koostetun lausahduksen, jonka päätin ottaa itselleni käyttöön – ja se päätyikin heti koko postauksen otsikkoon:
 
“Kakkupalaa ei tarvitse ansaita, sen voi vain syödä”.
 
Minua on pyydetty parikertaa kirjoittamaan ajatuksiani ruokavalion terveellisyyden näkökulmasta, ja miten suhtaudun esimerkiksi dietteihin? En melkein tiedä, mitä kirjoittaisin ja hieman ymmyrkäisenä jäin miettimään, että miten voin kirjoittaa aiheesta, jota en juuri mieti?
 
Ruoka on ilo. Se on myös elintärkeä asia, mutta ennen kaikkea meidän hyvinvointiyhteiskunnassa on suuri ilo, että saamme nauttia hyvin monipuolisesta ja vaihtelevasta ruoasta. Voimme yhtenä päivänä pyöriä Palestiinassa ja seuraavana päivänä viipotella Vietnamissa. 
 
Ruoka on jokaisessa kulttuurissa ollut aina se, jonka ääreen keräännytään. Sen ääressä vietetään merkkihetket ja vaihdetaan päivän kuulumiset. 
 
 
Kun mediassa (naistenlehdet varsinkin) ja muissa viestinnän kanavissa puhutaan jatkuvasti kakkupalan ansaitsemisesta, niin se sanamuoto alkaa luonnostaankin levitä ihmisten puheeseen. On eri asia, kun leivotaan kakku palkinnoksi, vaikka jonkin suuren tavoitteen saavuttamisen juhlistamiseksi, mutta puhun tässä nyt siitä toisenlaisesta ansaintasuhteesta. On tietysti aivan ok leikkimielisesti todeta, että nyt kun tuli tänään oikein reippailtua kunnolla, niin oon nyt ansainnut vielä toisenkin palan kakkua ;). Mutta kun jo ensimmäinen pala pitää ansaita palkinnoksi. Tai jos vahingossa menikin syömään herkkupalan ilman mitään varsinaista syytä, niin ihminen alkaakin soimata itseään, että nyt täytyy kyllä huomenna ottaa vähän kevyemmin, kun nyt tuli näin sorruttua. Jos sitä ei ajattele sortumisena, niin kakkupalasta ei koskaan tulekaan ongelmaa. 
 
 
Miltä tämä saattaa tuntuu vieläpä ihmisestä, jolla voi olla hankaluuksia kontrolloida ruokamääriään? Hän tuntee itsensä huonommaksi ja ahdistuu. Yksi ahdistuksen lievittämisen muoto on taas lisäsyöminen. Ja siitä seuraa jälleen syyllisyys, noidankehä, ja pitkällä aikavälillä mielenterveysongelmia. 
 
Jos itsellään on se olo, että kakkupala on sortumista tai että se ei kuulu ruokavalioon, niin ei tuoda sitä ilmi. Ei vain oteta kakkua ja jätetään asia sikseen. Ei viestitä, että mä jätän ton kakun nyt väliin, kun en oo tässä urheillutkaan lainkaan. Siitä seuraa toiselle vain jännä olo. Toinen ei ole ehkä ajatellutkaan, että kakkupalan eteen pitäisi kuntoilla, ja voi alkaa nyt miettiä, että pitäisikö? Myöskään vanhemman ei tulisi lapselle puhua ikinä ruoan suhteen kaloreista tai ruoan lihottavuudesta. Samoin urheiluharrastusvalmentajilla, kouluterveydenhoitajilla, -lääkäreillä ja opettajilla on iso vastuu lapsen kasvatuksessa.
 
 
Mutta myös toisin päin, jos joku kieltäytyy santsipalasta tai edes siitä ensimmäisestä kakkupalasta, niin ei aleta kysellä, että ai oletko sä jollain laihdutuskuurilla? Tai vastaavasti ei ihmetellä, että miksi sä otit noin vähän ruokaa. Jokaisella on omat valintansa ja syynsä. Ehkä juuri silloin ei vain tehnyt mieli mitään makeaa (toki kohteliaisuudesta esim kylässä kehotan silti ottamaan edes vähän) tai ei vain silloin ollut nälkä. Kaikkien ruokailutavat ja ruokailuannokset ovat erilaiset (riippuu päivän mielialasta, edellisen päivien ruokailusta, liikunnasta, stressistä, unen määrästä), eikä pieni annos ruokaa tarkoita, että toisella on mitään ongelmia painon tai ruokasuhteensa kanssa.
 
Meidän pitäisi päästä eroon näistä sanankäyttö ja viestinnän muodoista, jossa ruokaa pidetään syyllisenä. Se tuottaa vain pahoinvointia yhteiskuntaan. Erityisen pahaa tällainen viestintä tekee nuorille ja muille, jotka ovat hieman eksyksissä oman identiteettinsä kanssa, muutoin herkässä mielentilassa tai alttiimpia ulkoisille vaikutuksille. Kontrolloivat ihmisluonteet ottavat viestit liiankin tarkasti osaksi elämäänsä, kun taas vähemmän kontrolloivat ihmisluonteet ahdistuvat, kun eivät pysty olemaan syömättä sitä kahvipöydässä olevaa kakkua.
 
Minulle on itsestään selvää, että ruoan pitää olla hyvää – eihän sitä muuten kukaan halua syödä? Pienen ravistelun sain, kun eräs kommentoi kerran tähän lausahdukseeni, että “vitsi kun voisi olla noin rento, itse kun menen aina makrot edellä”. Niin totta, joillekin ruoka on ravintoaineita ennemmin kuin nautinto. Olin jo onneksi ehtinyt unohtaa tämän maailman. Siitä maailmasta olen saanut jo tarpeekseni. 
 
      
 

Dieteistä ja ihannepainosta – elimistön oma säätelysysteemi

 
En ole ikinä kokeillut mitään erikoisdiettiä. Atkinsiä, wotkinsia, mehudiettejä, paastopäiviä, mitä muita näitä nyt on? En usko niiden sopivan juuri kellekään. Eivätkä ne tutkimusten mukaan oikeastaan koskaan toimikaan. Dieetti voi olla toimiva, nopea ratkaisu lyhytaikaisesti (vaikka painikisoissa), mutta tuskin kukaan jaksaa pysyä pitkään hyvin rajoittuneessa ruokavaliossa, ellei esimerkiksi allergioiden vuoksi ole pakko. Mitä ekstremempi dietti, sitä huonompi pitkäaikainen tulos. Tärkeintä on löytää sellainen itselleen sopiva ruokavalio, jota voi suunnilleen noudattaa aina. Ja siihen mahtuu myös herkuttelu ja epäterveelliset ruoat.
 
Jokaisen keholla on ihannepaino, jota keho yrittää pitää yllä. Se ihannepaino on jokaisella eri. Se on syynä, miksi ns.ne viimeiset kilot on niin vaikea tiputtaa. Keho yrittää pitää yllä sitä tiettyä painoa ja toimii säästöliekillä, jos se ei saa tarpeeksi ravintoa. Moni laihduttaja syökin aivan liian vähän, jolloin keho varastoi kaiken. Toisaalta, kun ravintoa tulee kehoon taas liikaa, niin kylläisyyshormonit antavat meille viestejä, että nyt tänään ei olekaan niin nälkä. Mutta tämä säätely toimii vain silloin, kun sitä ei yritä itse sekoittaa paastoamalla ja sitten taas vastaavasti sortumalla valtaviin ruokailumääriin. Kehon oma kylläisyys- ja nälkähormonien eritys toimii, kun ateriarytmit pitää säännöllisinä.
 
Kaloreiden laskeminen vie ajatukset väärille raiteille. Keskitytään numeroihin, kun pitäisi keskittyä omaan oloon ja kehon tuntemukseen. Numerot ovat sitä paitsi kaikille eri. Toinen tarvitsee enemmän, toinen vähemmän. 500 kaloria vaikuttaa eri kehoissa eri tavalla riippuen aineenvaihdunnasta, lihasmassasta, geeneistä, iästä, stressistä, unesta ja vaikka mistä.
 
Jokainen meistä varmasti tuntee sen kyltymättömän nälän, jos ei ole ehtinyt syödä kunnon lounasta. Illalla tuntuu, että mikään ruokamäärä ei kyllästytä sitä nälän tunnetta. Jo näin lyhytaikainen paastohetki saa nälkähormonit viestimään, että nyt tarvitaan pahanpäivän varalle ruokaa.
 
Jenkeissä on minusta hurjaa, kun aika lailla kaikissa kahviloissa ja ravintoloissa on menussa myös listattu kalorit. Ei ruokaa pitäisi ajatella kaloreissa. Luotan siihen, että jos syön nyt jäätelöannoksen ja siinä olisikin sattunut olemaan puolet päivän energiatarpeesta, niin kehoni kylläisyyshormonit kyllä viestivät sinä päivänä ja seuraavana päivänä, kuinka paljon se vielä tarvitsee lisää. Sitä seuraa pieni pöhötys ja keho viestii, että nyt otetaan vähän kevyemmin.
 

En omista vaakaa, mutta kuvittelen pysyneeni suunnilleen saman kokoisena viimeiset kymmenen vuotta (lukioiästä), sillä samoja vaatteita käytän edelleen. Väliin mahtui vaihe, jossa rupesi tarkkailemaan enemmän syömisiään, jolloin saatoin painaa pari kiloa vähemmän, mutta onnellisempi en taatusti ollut – päinvastoin. Kun painoa lakkasi vahtimasta, enkä ole kiinnittänyt huomiota ruokailun terveellisyyteen energian puolesta, vaan syönyt kehoa kuunnellen, niin paino on täysin ajattelematta pysynyt suunnilleen samana vaatteiden ja peilin perusteella. Uskon sen liittyvän ihannepainoon. Kun keho on siinä omassa ihannepainossaan, niin se ei kerää jokaista herkkua varastoon samalla tavalla kuin jos pyrkii pitämään itseään jossain alemmassa painossa. 


 

Kun lähellä olevat syyllistyvät ruoasta, niin miten se vaikuttaa itseensä

 
Vasta 20 vuotiaana, kymmenen vuotta sitten, lääkikseen mennessäni opin ruoan kaloreista. Totta kai tiesin fysiikan lämpöopin tunneilta, mitä kalori on – ja terveystiedon tunneilta, että päivän keskimääräinen saantisuositus on 2000Kcal. Mutta se, että paljonko jokin raaka-aine sisältää kaloreita, niin näitä numeerisia arvoja opin vasta lääkiskavereiltani. Siihen asti olin aina syönyt ajattelematta lainkaan ruoasta tulevaa energiaa. Samalla tavalla kuin nykyäänkin, ruoan mausta nauttien.
 
Lapsuudenkodissani laitettiin aina hyvää ruokaa, jälkiruoka oli luonnollinen osa ateriaa, eikä mikään ollu kiellettyä. Sai santsata jälkiruokaa ihan rauhassa. Ruoasta ei ikinä tehty ongelmaa. Siitä nautittiin. Lääkis avasi silmäni, että kaikki ei suhtaudukaan ruokaan samalla tavalla.
 
Yhtäkkiä ympärillä puhuttiin, paljonko maitorahkassa tai omenassa on kaloreita. Puhuttiin, kuinka on mentävä kuluttamaan salille se vasta syöty mokkapala, tai ehkä jo etukäteen oli mentävä juoksumatolle, jotta illalla olisi “varaa” syödä jälkiruoka aterian päätteeksi. Kehonkoostumusmittauksen rasvaprosentteja vertailtiin. Se, miksi tätä tapahtui juuri lääkiksessä, liittynee siihen ihmistyyppiin, joka hakee lääkikseen. Huippusuoriutujilla on taipumuksia kontrolloimiseen.
 
 
 
Rakastamani asiasta tehtiin vihollista. Pari ensimmäistä vuotta lääkiksessä olivatkin elämäni ahdistavinta aikaa. Kun olin iloisena leiponut kavereiden kylään tullessa brownieseja, ja saa kommentiksi, että tervetuloa diabetes – nyt täytyykin illalla lähteä sitte vielä lenkille, niin sehän saa oman mielen täysin hämmentyneeksi ja mietteliääksi. Samalla aikaa totta kai iloitsin ja viihdyin kavereiden kanssa ja lääkiksessä, mutta sisälläni ajatukset ruoasta alkoivat pikkuhiljaa ympäristön viestinnästä ottaa uusia muotoja. Ehkä herkkuja ei saakaan niin vain syödä?
 
Sanottakoon, että kaikista vääristyneimpiä tapoja puhua ruoasta on nimenomaan tullut normaalipainoisen näköisiltä. Harva ylipainoinen rupeaa ainakaan ääneen soimaamaan itseään. 
 
Samaan aikaan aloin tapailla poikaa, joka ajatteli ruokaa kaloreissa, proteiineissa ja hiilareissa. Herkkuja ei pitäisi syödä lainkaan. Ja joka aterialla piti miettiä, “mahtuuko” tämä päivän ruokavalioon. Yritin minäkin sitten tässä tapailusuhteessa rajoittaa herkkujen syömistä. Mitä muutakaan siitä seurasi kuin se, että huomasin herkemmin jokaisen keksin ympäristöstäni ja näin sen keksin vain suuren suurena houkutuksena, johon ei pitäisi sortua ja mieli yritti taistella houkutusta vastaan. Ja kun herkkuihin liittyi niin suuri syyllisyyden tunne, niin sitten sitä ratkesi kahta kauheammin yksin kotona ollessaan mässäilemään kokonaisen keksipaketin kerralla.
 
Sain todella tarpeekseni siitä vinoutuneesta ruokailmapiiristä. Olin todella ahdistunut, että aiemmin elämässäni ollut niin iloinen asia kuin ruoka, oli yhtäkkiä muuttunut paheeksi. Kun kaveri lähti jatkuvasti ruokatauolla juoksumatolle yhteisen ruokahetken sijaan, niin oikein pahaa teki tämä täysin vääristynyt ruokasuhde. Huomasin, kuinka pahaa se tekee ihmiselle itselleen, jos ajatukset liikkuvat vain ruoasta syyllistymisen ympärillä.
 
Sai riittää. Oli päästävä pois. Kauas pois tästä kaikesta. Lähdin yksin välivuodelle Aasiaan, kuuntelemaan omia ajatuksiani ja oppimaan elämästä jotain paljon tärkeämpää. Välivuodelle oli toki muitakin syitä, mutta jo silloin tiesin, että juuri tämä suoritus-ja kontrollikeskeinen ympäristö alkoi olla minulle ihan liikaa, ja sanoin sen ääneenkin monta kertaa. Halusin nähdä jotain muuta.
 
Onneksi lähdin ajoissa. Palatessani olin muuttunut – takaisin siihen ennen lääkisaikaa olevaksi Saaraksi. Olin uudella kurssilla, jossa uudet kaverit suhtautuivat ruokaan samalla tavalla kuin minä. Että ruoka on hyvää! Olin myös henkisesti vahvempi ja osasin katsoa asioita ulkopuolelta. Olin todellakin itsenäistynyt ja rohkenin seistä omien arvojeni ja ajatusteni kanssa. Olin kaikin tavoin muutenkin rennompi. En ollut samanlainen suorittaja opintojenkaan ja uramenestyksen suhteen, mitä koko elämäni olin luullut olevani. Olin oppinut myös tunnistamaan, milloin ympäristön viestit ja ajatusilmapiiri alkavat ottaa minusta vallan. Opin, mitkä ovat omia tavoitteitani ja mikä elämässä on oikeasti juuri minulle tärkeää.
 
Sain Aasiasta uudestaan sen rakkauden kipinän ruokaan. Rakastan hyvää ruokaa! Ruoka on iloinen asia. Sen sanomaa haluan levittää. Kokkasin jälleen antaumuksella makujen perässä. Kohtasin Markuksen, jolla on niin terveellinen suhtautuminen ruokaan ja herkkuihin kuin olla osaa. Hänen suustaan ei ole ikinä tullut sanaa kalori – paitsi nyt, kun hän kurkkasi olkani yli ja kysyi, että mitä, miksi sä kirjoitat kaloreista? Silläkin on todella iso merkitys, miten kumppani puhuu ja ajattelee ruoasta.
 
Siitä on nyt kohta seitsemän vuotta, kun palasin Aasiasta. Sen jälkeen en ole koskaan katsonut pakkauksien kalorilappuja. En ole enää perillä, kuinka paljon missäkin on energiaa. Juuri yksi päivä kysyin kahvipöydässä, että ai mikä on ketogeeninen ruokavalio? En ole kuullutkaan? Ja sitten mulle vähän naurettiin :D. Kaloreita ja makroja ei kuulu normaalipainoisen tarkkailla. Ymmärrän, että ne ovat hyviä suuntaviivoja ylipainoisille tai tarvittaessa ravitsemusterapeutin kanssa läpikäytäviä asioita. 
 
 

 

Herkutkin mahtuvat elämään

Olin aloittaa koko kirjoituksen sillä, että mielestäni terveellinen ruokavalio on sitä, jolla kokee voivansa hyvin. Markus kumosi lauseeni täysin. Väitin vastaan, että eihän nyt pelkillä hampurilaisilla ja ranskalaisilla koe voivansa hyvin. Normaali ruokani onkin suht terveellistä. Ruoanlaitossa saa käyttää rasvaa, suolaa, sokeria ja hiilareita, mutta ei niin, että ainoastaan niillä pelataan saadakseen maukasta ruokaa. Hampurilaisia ja pitsoja voi syödä silloin tällöin, eivätkä ne kokonaisuudessa tunnu missään.
 
 
Sokeri. Tiedän herkuttelevani ravitsemussuosituksien vastaisesti. Eli siis joka päivä. Välillä joka päivän jokaisen aterian jälkeen tulee nautittua jälkiruoka, koska se on niin hyvää! Olen aivan mahdoton herkkuhiiri. Koen kuitenkin, että herkut tuovat iloa elämään ja maistuvat hyviltä, ja silti oloni on hyvä. Silti ne eivät terveystiedon kannalta katsottuna ole terveellisiä. Tämän vuoksi ei voi tietenkään sanoa, että sellainen ruokavalio on terveellinen, jolla kokee voivansa hyvin, mutta ainakin henkisesti terveellistä se on. Kun kokee saavansa ruoasta iloa ja positiivista virtaa päivään. Kun saa syödä sellaista, josta tykkää, niin siitähän tulee hyvä olo. Ja jos saisinkin diabeteksen, niin ainakin olen silti mielenterveydeltäni täysin vakaa ja onnellinen. Mieluummin se kuin jatkuva ruoan tarkkailu. Tietenkään kenenkään ei tarvitse syödä sellaista, mitä ei halua tai kokee, ettei ole itselleen. Mutta kieltäytyminen sellaisesta, mitä haluaa syödä, ei tee hyvää.
 
 
 
Herkutkin mahtuvat ihan terveelliseen ruokavalioon. Eniten herkuissakin ratkaisee annoskoko. En näe mitään väärää nauttia aterioiden päätteeksi jotakin makeaa. Hampaani ovat ainoa, josta olen vähän huolissaan, ja siksi se makea tulisikin nauttia aterian perään. Kun ei kiellä jotain täysin, niin se ei myöskään pyöri jatkuvasti mielessä, ja näin ylilyönnitkin jäävät harvinaisiksi. Välillä voi tulla herkuteltua enemmän, mutta luonnostaankin keho antaa sen jälkeen signaaleja, että nyt voisi ottaa yhden päivän vähän kevyemmin väliin. 
 
Iso avain on, että uskaltaa oppia kuuntelemaan kehon omia viestejä. Moni ei uskalla antaa herkuille tilaa, sillä pelkää lihovansa. Mutta kannustan sinua yrittämään! Sain ihania yksityisviestejä, jossa ihmiset kertoivat hoksanneensa tämän saman asian, että kehoa kuuntelemalla paino on pysynyt samana ja normaalipainoisena. Ei yritä laskea kaloreita ja syödä joka päivä saman verran. Oppia kuuntelemaan nälän tunnetta, kylläisyyttä, ja sokerihimoa. Näitä kuunnellen syön aika lailla sitä mitä kulloinkin tekee mieli. Myös ylipainoisella voi olla hyvä suhtautuminen itseensä ja ruokailuunsa, ja se on kaikista tärkeintä tietenkin. Ulkopuolisen ei kannata mihinkään painoon puuttuakaan, ettei kehosuhde kärsi. Normaalipainoisellakin voi olla vaikka mitä ongelmia painosuhteensa kanssa. Myöskään laihaksi ei kannata kommentoida, laihakaan ei halua välttämättä olla laiha, tai edes solakka.
 
 
Kuinka paljon olet itse valmis tinkimään ruoan mausta terveellisyys edellä?
 
 
 
Ruokaahan meistä tarvitsee jokainen elääkseen. Nautitaan siitä, iloitaan siitä, että meillä on mahdollisuus kokata ja syödä herkullista ruokaa. Opitaan suhtautumaan herkkuihinkin rennosti, ei sortumisen kautta. Kun ruokaa ei pidä sortumisena, niin siitä ei tule ongelmakaan. Kun oppii itselleen sopivan elämäntavan ja ruokailutavat, niin siihen mahtuu kohtuudella kaikkea :).
 
Liikunnasta voisin kirjoittaa ihan samat sanat. Ei mennä salille polttamaan kaloreita, vaan pitämään huolta lihaskunnosta, joka tukee ryhtiä, asentoa, ja ehkäisee tuki-ja liikuntaelin vaivoja, ja auttaa jaksamaan töissämme, jotka ovat nykyään hyvin epäliikunnallisia. Lähdetään lenkille, kävellen tai juosten omasta innosta riippuen, siksi että siitä seuraa hyvä olo, onnellisuushormoneja erittyy ja saa eri tavalla jaksamista ja virtaa – varsinkin kun se vielä tapahtuu ulkona :). Ei liikuta siksi, että pitää, tai siksi, että kulutetaan kaloreita. Eikä sen tarvitse olla sali tai juokseminen, jos ne eivät ole omia lajeja. Yhtälailla hiihto, kiipeily, soutaminen, pyöräily, pallopelit, jääkiekko ja lukemattomat muut lajit voivat olla sun juttu. Uskon, että jokaiselle löytyy oma liikuntamuoto, josta saa iloa ja nautintoa. Se voi olla myös tapa tavata kavereita.
 
 

Jäikö nälkä?

11 kommentit

Leena 8.03.2020 - 10:06

Kiitos Saara! Hieno ja aiheellinen postaus!

Vastaa
Saara / Viimeistä murua myöten 8.03.2020 - 14:19

Kiitos paljon Leena :)!

Vastaa
Anni 8.03.2020 - 10:58

Hei! Tosi hyvä kirjoitus! Juuri näin sen pitäisi olla! Viimeisen vuoden aikana olen omaksi yllätyksekseni (aiemmin ajattelin kuten sinä ja olinkin normaalipainoinen) ajautunut tuohon “herkut pitää ansaita” -ajattelumalliin, mikä on henkisesti raskas tapa elää. Itselläni se lähti liikkeelle parin vuoden takaisesta vakavasta nilkkamurtumasta ja sen aiheuttamista (näillä näkymin, jos lääkäreitä on uskominen ) pysyvistä kivuista, jonka vuoksi olen joutunut luopumaan kaikista itselleni tärkeistä liikuntaharrastuksista sekä lähes kaikesta arkiliikunnastakin. Tämän seurauksena paino on tietenkin noussut, ja olenkin uuden haasteen edessä: opetella syömään paljon vähemmän (etenkin niitä herkkuja näköjään “mahtuu” todella vähän ruokavalioon, jos ei arjessa liiku paljon ollenkaan…) tai pakottaa itseni harrastamaan liikuntaa josta en pidä mutta jota pystyn harrastamaan. Olenkin huomannut, että kun liikuntaa harrastaa vain painonhallintamielessä lipsuu ajatukset aika helposti tuohon herkkujen “ansaitsemiseen”, ja niistä kieltäytyy helposti ajatuksella, että “ei tuo keksi/pulla/kakku niin hyvä ole että jaksaisin sen takia mennä urheilemaan”. Tämän vuoden projekti onkin yrittää oppia pitämään edes jostakin mahdollisesta lajista, ja toivon että se korjaa myös omat ajatusmallini ruoan suhteen Oman kokemukseni perusteella sanoisin, että mieluisan liikuntamuodon löytäminen on aika olennainen osa sitä, että osaa myös suhtautua ruokaan rennosti. Kiitos kivasta blogista ja ajatuksia herättävästä tekstistä!

Vastaa
Saara / Viimeistä murua myöten 8.03.2020 - 20:47

Kiitos kommentista Anni. Se on tosi hyvä pointti. Tosi harmillista! Voin vaan kuvitella, että tuo on hurjan ikävä tilanne :/. Ihan totta. Jos ei pääse liikkumaan lainkaan, niin perusaineenvaihdunta on matala. Vaikka itse liikuntasuoritus ei hirveästi kuluttaisikaan, niin nostaa se kuitenkin perusaineenvaihdunnan tasoa (sä nyt varmasti tiesit, mutta kirjoitin tämä mikäli se ei kaikille ole tuttua). Ja samalla tietysti lihasmassa lisää peruskulutusta. Se on tietysti kokonaisvaltainen asia, että löytää sen ne hyvät ja kestävät elintavat, johon kuuluu liikunta, ruokailu ja uni. Jos liikunta tuntuu pakolta, niin siinä varmasti käy just noin, että ajattelee, ettei tää kakkupala ole sen arvoista.. :/ Voi ei.. Toivottavasti todellakin löytäisit jonkun lajin, josta pidät :)! Hyvä asia tässä on, että sentään on vielä liikuntalajeja, joita pystyt harrastamaan, eikä koko liikuntakyky ole mennyt 🙂

Vastaa
Koojii 11.04.2020 - 05:26

Droppaan tähän vain yhden termi joka hallitsee suurimman kansanosan ajattelua: Perisynti – velka jollekkin. Lähetään tän aivopesun jälkeen purkamaan koko ongelmallista rakennetta jota kutsumme yhteiskunnaksi. Hyvä kirjoitus 🙂 Peace.

Vastaa
Riikka 9.03.2020 - 09:04

Kiitos Saara, kirjoituksesi osui jälleen kerran asian ytimeen. Ajatusmallisi sopisi herättelemään niin monen ihmisen ajatuksia. Liian moni kokee ruoan ongelmaksi aivan syyttä ja tekee siitä itse itselleen mörön.

Vastaa
Saara / Viimeistä murua myöten 17.03.2020 - 10:02

Kiitos Riikka <3

Vastaa
Hanna 9.03.2020 - 09:21

Juuriki näin❤️ Mulla on jotenkin niin paljon sanottavaa tähän etten tiedä mitä sanoa. Mä oon lapsuudessa elänyt niin että äiti on laihduttanut ja äiti yli 70v joka on musta kutistunut jo iän myötä, laihduttaa edelleen, koska pari kiloa pitää saada pois. Ja hänellä on muutenkin ihan superhuono ruokahalu ja mikään ei maistu. Minä oon ylipainoinen, ruoka on maistunut hyvin, rakastan ruokaa, ruuanlaittoa, syömistä. Se kuuluu kaikkiin kivoihin hetkiin ja saan siitä valtavasti iloa. Mutta toki haluaisin olla normaalipainoinen ja voida fyysisesti paremmin. Opettelen syömään itseäni kuunnellen, syyllistymättä. Äiti aina kysyy multa paljonko paino on tippunut ja se ärsyttää suunnattomasti. Kun nyt ei laihduteta vaan opetellaan syömään. Paino ei ole useampaan kuukauteen tippunut mutta se on pysynyt samana. Ihan hirveesti särähtää korvaan just normaalipainoisten tuskailut siitä kuinka pitää laihduttaa ja ei saa syödä ja pitää ansaita. Mä en halua semmosta elämää.

Vastaa
Saara / Viimeistä murua myöten 17.03.2020 - 10:07

Voi eih :/ Juuri tuollaista käytöstä ei pitäisi vanhemmilta tulla.. 🙁 Painoa ei kukaan saisi kommentoida. Tsemppiä sulle opetteluun <3 Nimenomaan laihdutus ei ole itse tarkoitus, vaan ruokailusuhteen muuttaminen 🙂

Vastaa
Anu 9.03.2020 - 10:04

Ah mikä kirjoitus! Juuri näin. Elämästä kuuluu nauttia ja hyvä ruoka ja herkut ovat iso osa sitä nautintoa. Ostin taannoin postikortin, johon painettu lause on niin ihana ja totta:

Elämä on lyhyt –
osta ne ihanat kengät,
ota päiväunet sohvalla aina kun voit,
äläkä koskaan jätä jälkiruokaa syömättä!

Vastaa
Saara / Viimeistä murua myöten 17.03.2020 - 10:02

Kiitos <3 Ihana postikortti! Joo koskaan ei pidä jättää jälkiruokaa syömättä 😉

Vastaa

Jätä kommentti