Koti Ajatuksia Arktisesta löytöretkeilijästä lääkäriksi ja valokuvaajaksi – Tuleeko meistä isona, mitä nuorena ajattelemme?

Arktisesta löytöretkeilijästä lääkäriksi ja valokuvaajaksi – Tuleeko meistä isona, mitä nuorena ajattelemme?

kirjoittanut Saara / Viimeistä murua myöten
4 kommentit

Tuliko sinusta se, mitä ajattelit jo lapsena? Harvastapa. Entä tuliko sinusta se, mitä ajattelit yläasteella tai lukioikäisenä? Ehkä jo vähän useammasta, mutta silti aika harvasta. Kyselin tätä lukijoilta Instagramissa, ja näytti siltä, että 80 % EI tullut ammatiltaan se, mitä ajatteli vielä lukioikäisenä. Postauksen loppuun keräsin niiden lukijoiden tarinoita, jotka antoivat luvan jakaa omansa. Kuulen mielellään myös sinun tarinan. Mistä haaveilit ja mihin päädyit mitäkin kautta. Voit hyvin jättää tämän kommenttina kommenttikenttään.

Itse haaveilin pienenä tutkimusmatkailijan urasta. Löytöretkeilemisestä. Syvän valtameren sukelluksista sukelluskapseleissa. Antarktiksen keskelle hiihtämisestä. Kaikkien arktisten alueiden tutkimisesta. David Livingstone oli jossain vaiheessa esikuvani.

Tutkimusmatkailu vaihtui yläasteen aikana konkreettisempaan haaveeseen biologian opettajan ammatista. Biologia ja kuvataide olivat suurimmat vahvuuteni. Opettajan ammatti vaihtuikin sitten lukiossa kuvataiteellisempaan alaan; arkkitehtiin ja siitä vielä tarkemmin maisema-arkkitehtiin. Vierailu arkkitehtitoimistossa lukion kolmannen luokan syksynä hajotti haaveet kertarykäyksellä. Se ei ollutkaan vain luovaa piirtämistä, vaan pääasiassa tietokoneella mallintamista ja hirveää kilpailua.

               

Lääkärin ammatti kävi mielessä ihan lukion alussa, mutta pääsykoekirjan nähtyäni, totesin, etten ikinä tule oppimaan sitä sisältöä ja jätin kirjan hyllyyn. Tulisiko minusta sitten biologian ja maantieteen opettaja? Ehkä geologi, koska maantiedekin kiinnosti. Lääkärin ammattia en ollut tosissani edes sen enempää ajatellut, koska lääkikseenhän on hirvittävän vaikea päästä, enkä ole opiskellut fysiikkaa tai kemiaa. Kunnes sitten jotain tapahtui lukion kolmannen vuoden marraskuussa, kun yhtäkkiä löytyi valtava motivaatio päästä lääkikseen. Biologia oli mun juttu, ja olin valtavan kunnianhimoinen mitä opiskeluun tuli, koulussa hikeksi, lukutoukaksi ja bilsaproksikin kutsuttu. Se tyttö, joka kävi hyppytunneillaan toisten luokkien bilsan tunneilla istumassa ja pätemässä… Lääkäri se olisi. Tykkään asiakaspalvelusta, biologiasta, psykologiasta ja ihmisten kanssa juttelusta. Osittain mukana oli varmasti myös sitä kunnianhimoa. Niinpä opiskelin sitten itsenäisesti kemian ja fysiikan.

Lukion jälkeen en heti päässyt lääkikseen. Kävin myös biologian pääsykokeissa, ja ehdinkin sitten opiskella vuoden biologiaa yliopistolla. Silloin mietin, että meribiologin ura voisi olla myös kiehtova. Professorit biologian laitoksella eivät puhuneet kovin kannustavasti työnäkymistä, joten motivaatio sen vuoksi hieman lopahti. Aloin uudestaan miettiä opettajan uraa, jos en pääsisi toisella hakukerralla lääkikseen. Samaan aikaan ruoka alkoi kiinnostaa yhä enemmän. Elintarviketieteet olivat biologian kanssa samalla Viikin kampuksella ja siellä muotoutui myös käsitys vähän, mitä sen opiskelu voisi olla ja sekin alkoi kiinnostaa yhä enemmän. Hain sitten sekä elintarviketeknologialle että lääkikseen. Molemmat tärppäsi, mutta totta kai lähdin lääkikseen..:) Ja tällä tiellä iloisesti ollaan. Kuuden vuoden opiskeluihin mahtui tietysti omat heikot hetkensä ja epäilykset alan sopivuudesta itselleni, haaveet vaihtaa kokiksi ja catering-yrittäjäksi (mistä myös blogi sai alkuna. Blogi toimisi CV:nä kun yrittäisin päästä harjoittelijaksi catering-firmaan), mutta lopulta olen erittäin tyytyväinen nykyiseen työhöni lääkärinä. Se tuo valtavasti merkityksen tunnetta ja mahdollistaa auttamisen sekä tutustumisen ihmisten ajatuksiin, huoliin, iloihin ja tarinoihin. 

Biologia olisi varmasti voinut olla myös hyvä ura! Monetkin kaverini biologialta tekevät tutkimusta nyt ympäri maailmaa mielenkiintoisissa luontokohteissa..

Ei minusta tullut myöskään catering-yrittäjää, vaan sen sijaan blogista huomaamattaan ja hiljalleen muotoutui minulle keinoksi tehdä ruokaharrastuksesta sivutyö. Eipä sitä osannut blogia perustaessa edes ajatella, että tätäkin kautta voisin saada töitä vaikka kehittelemällä reseptiikkaa yrityksille! Puhumattakaan valokuvauksesta! Valokuvaus kiinnosti kyllä jo nuorempana, mutta enemmän olin silti innostunut piirtämisestä, maalaamisesta ja pienoismalleista, ja valokuvia oli lähinnä kiva ottaa muistoksi. Valokuvaus sytytti uudestaan sen luovuuden ja taiteilijamaisuuden, mitä itsessäni hyvin paljon vielä yläasteella olikin. Nykyään siis olen päätynyt työskentelemään osa-aikaisesti lääkärinä ja osa-aikaisesti valokuvaaja-/ruoka-alan yrittäjänä.

Monesti tuntuu, että omalla alallani varsinkin ihmiset ovat hyvin järjestelmällisiä ja selkeäkatseisia. He tietävät, missä ovat töissä kahden vuoden päästä, erikoistumispolut on mietitty, väitöskirja on tekeillä ja sillekin on tavoiteaika, tiedetään koska haluttaisiin hankkia lapset ja ehkä jo ajateltu, missä tullaan asumaan ja mihin kouluun lapset menevät. Siinä saa kokea itsensä aikamoiseksi haaveilija-haahuilijaksi.

“Mihin aiot erikoistua?” “Siis etkö sä aio tehdä väitöskirjaa?”– näitä kysymyksiä kuulee jatkuvasti. Sivusta Markuksen väitöskirjaprojektia seuranneena en todellakaan aio lähteä sille polulle. Arvostan niitä, jotka jaksavat. Enkä ole asettanut mitään paineita erikoistumiselle. Tiedän, mikä minua kaikista eniten ainakin teoreettisesti kiinnostaa (lastenpsykiatria), mutta toisaalta viihdyn nykyisessä työpaikassani erittäin hyvin (nytkin saan olla jo lasten kanssa ja työskennellä mielenterveysasioiden kanssa), etten ota paineita sille uralle lähtemisestä. Ei aina tarvitse vain edetä, vaan nytkin voi olla hyvä. Erikoistuminen tietää pakollisia päivystyksiä viisipäiväisen päivätyöviikon päälle. Useilla erikoisaloilla se tietää myös pakollista väitöskirjan tekemistä. Erikoistuminen myös tietäisi pitkää taukoa blogille. Kun kerrankin on tyytyväinen elämäntilaanteestaan, niin tästä voisi hetken nauttia :D. Katsotaan sitä erikoistumista sitten, kun oikealta hetkeltä tuntuu :).


Koko elämä voi olla oman jutun löytämistä, mutta pääasia, että lähtee kokeilemaan jotain

Omankin työni kautta törmään siihen, kuinka nuoria ahdistaa, että urapolku pitäisi tietää jo lukiossa. Yhteiskuntakin yrittää tätä kohti. Mutta omasta kokemuksesta sitä oppi paljon paremmin vasta opiskelemaan lähdettyeen, mitä eri aloja on edes olemassa! Lukiossa tuntee nämä yleiset kauppis, oikis, lääkis ja opettajan ura – ja muutamat muut. Se, että lähti opiskelemaan biologiaa Viikin kampukselle avasi samalla silmiä, mitä kaikkia mielenkiintoisia aloja esimerkiksi maa-ja metsätaloustieteellisessä on, joista ei ole koskaan kuullutkaan! Harvemmin vain kotiin makaamaan jääminen auttaa selkeyttämään, mitä elämältään haluaisi. Pikemminkin kokemuksen kautta oppii, mikä olisi se oma juttu. Lähtee vain tekemään ja kokeilemaan. Useimmat päätyvätkin ammattiinsa sattuman kautta. 

Lukijoiden vastauksissa korostui se, että kyllä ihan nelikymppisinäkin voi olla vielä ihan “hukassa”, mitä elämältään haluaisi ja minkälaista työtä haluaisi. Alla jaan joitakin teidän lukijoiden tarinoita – niihin, joihin annoitte luvan. Niistä välittyy hyvin se, miten ammatti voi moneenkin kertaan vaihtua, kunnes ns.se oikea löytyi – tai sitten ei ole edelleenkään löytynyt.


Lukijoiden tarinoita

“Nuorena unelma-ammattinani oli vaihdellen kaikki lääkäristä-lakimieheen ja pankkialan ammattilaiseen.
 
Päädyin kuitenkin mutkien kautta alalle, jolle en olisi koskaan uskonut – nimittäin puhelinmyyntiin! Ja vielä suuremman yllätyksen teki se, kuinka paljon viihdyin alalla!
 
Toimin alalla lähes vuosikymmenen mutta sitemmin olen opiskelujen perässä muuton takia vaihtanut paikkaa ja nykyisin toimin sillä pankkialalla, josta nuorena niin unelmoin. 
 
Rontti vuosi alalla on kuitenkin opettanut , ettei tämä ole yhtään minua varten ja palan halusta palata takaisin myyntityön pariin! Tällä kertaa haluan tosin tehdä erilaista myyntityötä – jotain, jossa voin käyttää myös kauppatieteiden tuomaa koulutustani hyödyksi. 
 
Että juu, empä olisi nuorena koskaan osannut haaveilla kyseisestä ammatista, mutta elämä on yllätyksiä täynnä!”
 
 
 
“Asuin lapsena perheeni kanssa Etelä-Amerikassa ja siellä snorklailun lomassa päätin, että musta tulee meribiologi. Kun paluumuutimme Suomeen päätin, että musta tulee sukeltaja – kunnes tajusin, että Suomessa sukeltajat sukeltavat joko etsimään ruumiita tai esim. korjaamaan likasäiliöitä. Sitten musta piti taas tulla meribiologi, kunnes tajusin, ettei tutkijat tienaa kovin hyvin. Siinä sitten fiksuna 12-vuotiaana hiffasin, että juristit tienaa hyvin. Tämä tuntui silloin tosi tärkeältä (ehkä myös sen vuoksi, että kävin koulua alueella, jossa kaikkien koulukavereiden perheet olivat systemaattisesti tosi varakkaita), joten en enää koskaan tämän jälkeen kyseenalaistanut juristiksi ryhtymistä.
 
Kunnes nyt. Huom. nyt takana tutkinnot Hesan ja toisen ison eurooppalaisen yliopiston oikiksesta, yli 5v työkokemusta isoissa kv aa-toimistoissa ja viisi työtarjousta eri puolilta maailmaa, joiden myötä varmasti vaurastuisin todella nopeasti jos haluaisin. En ottanut vastaan yhtään tarjottua työtä koska olen lopen kyllästynyt työskentelemään epäeettisille asiakkaille ja asioiden puolesta, joihin en usko. Lisäksi pidän juristin työtä uuvuttamana ja tylsänä ”papereiden pyörittelynä”.
 
Nyt olen päättänyt pyrkiä ensi vuonna eläinlääkikseen, koska eläinrakkaana ihmisenä koen eläinten auttamisen ja parantamisen merkityksellisenä ja konkreettisena työnä. En millään pääse Suomen eläinlääkikseen (koska se h**vetin ensikertalaiskiintiö ja kilpailisin 23:sta paikasta n 800:n hakijan kanssa), joten haen länsieurooppalaisiin yliopistoihin, joihin oikeiden yo-arvosanojen kanssa tarvitaan n 6-10 viikkoa työkokemusta eläinten parissa. Joten nyt reilusti kahden kympin paremmalla puolella luen kemian yo-kokeeseen (koska en sitä koskaan kirjoittanut) ja vietän päivät maatilalla sikojen, kanojen, vuohien ja lampaiden kanssa. En ole kertonut kellekään muulle kuin perheelleni ja lähimmille ystävilleni. Vanhempani luulevat, että olen menettänyt järkeni. “
 
 
 
 
“Urapolut on ihan mielettömän mielenkiintoisia, varsinkin kun nykyään se tarina ei välttämättä pysähdy ikinä! 
Ite haaveilin koko lapsuuden lääkärin ammatista, sit piti tulla välissä alakoulun opettaja, päikkytäti, sit taas lääkäri, välissä metsuri, kätilö ja oon nyt päätyny lastensairaanhoitajaksityökokemusta on lääketehtaasta, päiväkodista, kaupan kassalta, seurakunnan lastentyöstä, au pairina ja sairaaloiden erilaisista osastoista.”
 
 
“Nää on tosi kiinnostavia! Hauskaa lukea erilaisia polkuja joita muut on kulkenut ettiessä omaa juttua oma ajatuksen kulku kouluajoilta nykyhetkeen meni kutakuinkin näin: poliitikko ->juristi -> toimittaja-> kiinnostus kasvatustieteisiin heräsi ohjatesa lasten jumpparyhmiä ->opiskelu kielten tai äikän opeksi (ranska ja enkku)? – kiinnostus ruokaan ja hyvinvointiin vahvistui lukion jälkeen -> kotitalouden ope = pian valmistuva kotitalouden ja terveystiedon ope. Vieläkään en tiedä tuleeko musta ope (koulutus antaa valmiuksia muihinkin työnäkymiin) lasten ja nuorten kanssa työskentely on kuitenkin suurimmaksi osaksi kivaa ja palkitsevaa, joten ainakin nyt opehommat kiinnostaa aika näyttää sitten mihin suuntaan polku etenee. “
 
 
 
“Mun ehdoton haaveammatti oli nuorempana poliisi ja kokki. Kävin amiksen ja valmistuin kokiksi. Niitä hommia tein muutaman vuoden. Hain 21 vuotiaana poliisikouluun ja kävin pääsykokeissakin, mutta en päässyt opiskelemaan. Edelleen tuo kalvaa.. Pääsin amk opiskelemaan tradenomiksi 23 vuotiaana, mutta se ei tuntunut omalta ja lopetin. Olin hetken töissä päiväkodissa ja sen jälkeen pääsin erääseen verkkokauppaan töihin asiakasneuvojaksi ja siellä vierähti 6 vuotta, joka päättyi sitten yt-neuvotteluihin. Tämän jälkeen tein töitä reilu vuoden verran jalkapallovalmentajana/liikuntakerhoissa. Tätä tosin olen tehnyt vuosia muiden töiden ohella muutenkin. Nyt opiskelen leipuri-kondiittoriksi ja haaveilen bio-ja elintarviketekniikan opiskelusta sekä alan tuotekehityksestä ja aion hakea opiskelemaan amk/yliopistoon. Olen haaveillut pitkään yrittäjyydestä ja mm. omasta vegekahvilasta. Saa nähdä mihin todellisuudessa haen tai mistä itseni löydän.”
 
 
“Pakko jakaa kans oma polku. Aloitin opiskelun lukion jälkeen HY:n matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa pääaineena geologia, kolmantena vuonna kiinnostus alkoi karkailla, olin kiinnostunut lääketieteestä mut päädyin hakemaan lääkekehitykseen/biolääketieteisiin. Pääsin sisään, mutten aloittanut opintoja. Sit hyppäsinkin kesken kaiken välivuoden ajaksi varastolle töihin keskeyttäen opinnot täysin. Ajattelin, että haluaisin näyttelijäksi tai opiskelemaan kosmetiikan kemiaa, joten kävin Teakin ja Laurean estenomilinjan pääsykokeissa, en päässyt Teakiin (ylläri) mut Laureaan pääsin. Aloitin opinnot mutta nopeesti tajusin, että markkinointi kiinnostaa 0 % ja opinnot tulisi olemaan sitä arviolta 30-50 %. Geologia alkoi jälleen vähän kiinnostaa ja päädyin jatkamaan opintoja ja lopettamaan estenomiopinnot. Sain puskettua opinnot loppuun ja erikoistuin hydrogeologiksi. Nyt oon tehnyt tätä työtä noin 3 v ja haaveillut viimeisen vuoden psykologian opinnoista ja psykologin työstä. 
Moneen suuntaan on rimpuiltu, ultimaattinen haave/tavoite valmistua psykologiksi 2024 (olettaen että pääsen sisään joskus ).”
 
 
“Ope – palomies – asianajaja – lääkäri – lentäjä – valokuvaaja/toimittaja… 
 
Päädyin mutkien kautta kouluun töihin sijaisopettajaksi/koulunkäyntiavustajaksi 37 vuotiaana.”
 
“Olin 5 vuotta hoitotyössä, vuoden raksalla ja yli kymmenen vuotta pankki/finanssialalla kunnes viime syksynä pudotin palkkani ja työajan puolella ja en ole katunut päivääkään, rakastan tehdä lasten kanssa töitä ja opettaminen ja auttaminen on ihan mun juttu.”
 
 
“Joskus yläasteella halusin maskeeraajaksi. En ymmärrä miksi, koska en oo koskaan ollu mikään meikkaaja. Lopulta lähdin amkiin ja valmistuin labrahoitajaksi. Siitä jatkoin suoraan yliopistoon biolääketieteen opintoihin ja tällä hetkellä oon kl. tutkimuskoordinaattori eräässä labralaitteita valmistavassa yrityksessä. Nykyinen työ on tosi mielenkiintosta, mutta samalla vähän haaveilen, että pystyis myös saamaan jotain tuloja reseptiikan/valokuvauksen saralta. “
 
“Välillä mua ihan naurattaa mitä kaikkea on tullut harkittua. Halusin tosi pitkään lääkäriksi lukiossa, sit päätin hakea oikikseen ja kävin valmennuskurssillakin. Sit opiskelin omatoimisesti vähän aikaa kemiaa ruotsiksi ja ajattelin et musta tulee farmaseutti, sit hain fysioterapeutiksi ja ensihoitajaksi. En päässyt mihinkään näistä kouluista ja päädyin olemaan matkaopas vuoden. Sit hain pari kertaa lukemaan politiikkaa ja viestintää, mut nyt opiskelen kansainvälistä liiketaloutta. Kaikkea pitää kokeilla!”
 
 
“Seiskaluokalla haaveilin maa- ja metsätalousministerin pestistä. No,sillon en aavistanu, et pitäs olla kiinnostunut politiikasta. Sitten miust piti tulla kokki. No, kokki tuliki, mut alko kiinnostelee talous. Valmistuin tradenomiksi. Pankkielämä ei ollutkaan niin kivaa. Sitten huomasin nurkassa iskän liian isot saappaat mettähommiin ja toivottavasti ens vuonna saan metsätalousinsinöörin paperit käteen. Eli jos politiikka kiinnostelis, niin aika lähellä tuota maa- ja metsätalousinsinööriä vielä pääsen, mut oon täs koittanu kehitellä viel jotai opiskeltavaa tuleville vuosille.”

 

 

Jäikö nälkä?

4 kommentit

Jenny 26.01.2020 - 12:18

Rupesin miettimään, että onko mulla ollu joku toiveammatti… tuntuu siltä, että ei oo. Jotkut asiat on kiinnostanut, esim valokuvaus, ompelu (on varmasti enemmänkin asioita mut en muista), mutta ei kiinnostanut tarpeeksi että se kiinnostus pysyis yllä. Lukiossa kiinnosteli maantiede, ja päädyin opiskelemaan geologiaa kun se vaikutti kiinnostavimmalta. Opiskelut meni ihan ok ja kun töitä ei löytynyt valmistumisen jälkeen niin valitsin jatko-opinnot. Heitin hanskat tiskiin viime vuonna loppuunpalamisen jälkeen. Tällä hetkellä teen geologin hommia Pohjois-Ruotsissa ja se tuntuu oikeammalta kuin jatko-opinnot, mutta en tiedä jos tämä on se toiveammatti. Toistaiseksi ainakin viihdyn, ja se on selvä että mulle sopii paremmin käytännöllinen tekeminen. Toiveammatti olis ehkä kotona hengailu ja neulominen ja vaeltaminen 😀

Vastaa
Saara / Viimeistä murua myöten 27.01.2020 - 13:25

Kiitos kun jaoit tarinasi :). Kuulostaa tutulta :). Tai se, että on hyvin monia kiinnostuksen aiheita, jotka vähän vaihtelevat.

Vastaa
Lellu 27.01.2020 - 18:32

Minun lapsuuden haaveammattini olivat myös hyvin vaihtelevia. Päällimmäisinä muistan, että halusin olla eläinlääkäri tai salapoliisi. No lukiossa haahuilin enemmän tai vähemmän hukassa ja kirjoitusten jälkeen pidin välivuoden, jolloin tein kassa- ja varastohommia. Laitoin yhteishaussa summassa hakuja menemään, koska “jonnekin piti hakea” ja pääsin vahingossa opiskelemaan sairaanhoitajaksi. No kävin koulut ja haahuilin seuraavaksi työelämässä 6 vuotta vaihtaen usein työpaikkaa ja erikoisalaa. Mihinkään en kokenut soveltuvani ja hakeuduin seuraavaksi opiskelemaan laboratorioalaa. Valmistuin viime syksynä ja nyt olen omalla alalla vakityössä, mutta palkka on olematon ja työkin yksitoikkoista, koska työllistyin alan “matalimmalle pykälälle” enkä sinne paikalle, mihin koulutukseni minua yli 3 vuotta valmensi. Nyt aion omatoimisesta opetella koodaamaan ja hakeutua esim. terveysteknologian pariin töihin. Mieheni on ohjelmistokehittäjä ja hän lupasi valmentaa ja opettaa minua alalle, että ihan yksin en ole opettelemassa 🙂 Polku on siis vielä kesken, mutta toivottavasti seuraavan 10 vuoden aikana löytyisi jo se lopullinen sijoituspaikka.

Vastaa
Kässäri 7.02.2020 - 06:48

Nykyinen suuntaus jossa oma ala pitäisi tietää jo lukion alussa on hirmu pelottava. Kuten noista tarinoistakin näkee, niin harva sitä tietää, mihin mikin ala vie. Yliopiston sisällä pitäisi ehdottomasti helpottaa pääaineen vaihtamista!

Itse pääsin opiskelemaan lapsuuden haaveammattia, mutta opintojen mittaan tajusin, ettei tämä ole oma juttu. Löysin onneksi harjoittelun kautta uuden suunnan, eikä pääainetta tarvinnut vaihtaa. Harmi vain ettei nykyisellä paikkakunnalla ole alan töitä tarjolla. Pähkin nyt siten, mihin ryhdyn päälle 35-vuotiaana.

Vastaa

Jätä kommentti