Tiedättekö sen tunteen, kun on niin innoissaan, että se tuntuu ihan fyysisesti kehossa. Joka puolella vähän kihelmöi ja silmät tuikkii. Kroppa on täynnä virtaa. Tekee mieli pomppia. Uni ei tule ja aamulla ponkaiset ylös sängystä vain parin tunnin yöunien jälkeen.
Hymyilet vastaantuleville ihmisille. Annat kasajonossa takanaolevan ohittaa pienempien ostoksien kanssa (tai jopa maksat hänen puuttuvat muutamat eurot loppulaskusta, kuten Markus juuri jalomielisyydessään teki). Moikkaat iloisesti bussikuskia.
Harmaanpuoleinen kesäkään ei lannista.
Tämä tunne koittaa usein juuri kesäisin. Ajattelin sen olevan lämmön ja auringon ansiota, mutta tämä kesä on todistanut, että niillä ei taidakaan olla niin suurta osaa. Uskon pikemminkin valon ja kesän symboliikan avaavan katsetta ja ajatuksia, ja antavan rohkeutta unelmoida. Kesälla vallitseva leppoisempa yleistunnelma ja lomailevat ihmiset saattavat tietysti luoda tätä ilmapiiriä myös.
Kesän alussa olin jo lannistua. Toukokuussa sain lonkan limapussin tulehduksen, joka ajoi aluksi täysin liikuntakyvyttömäksi, mutta päästi pian kuitenkin tekemään rauhallisia kävelylenkkejä. Jouduin kuitenkin jättämään rakkaan juoksuharrastukseni tyystin, mikä pisti mielen maahan. Juokseminen kun on ollut se energianlähde, mikä pitää mielen vireänä.
Vaivan jatkuessa nyt toista kuukautta olen oppinut arvostamaan ja huomaamaan kävelylenkkien antaman voiman. Kävelylenkeillä ajatukset ehtivät vieriä paljon syvemmälle kuin hikisen lenkin aikana käydyt pinnalliset keskustelut oman päänsä sisällä.
Pieni vastoinkäyminen käänsikin raiteet vielä paremmalle tolalle. Näin innoissaan en ole vielä mikään kesä ollut. Olo tuntuu melkein maaniselta. Diagnoosikriteeritkin alkavat pikkuhiljaa täyttyä. Viimeinen kriteerikin tuli ruksittua, kun taisin juuri tuhlata koko kevään blogitöistä saadut ansiot ensimmäiseen täyskennoiseen järjestelmäkameraani. Viime yönä nukuin tuskin lainkaan, kun imin itseeni tietoa tähtitaivaan valokuvaamisesta. Tänä aamuna ryntäsin takaisin kamerakauppaan kyselemään kevyen matkajalustan perään.
En osaa edes sanoa täysin, mistä olen näin innoissani. Tätä intoa on jatkutunut jo tovi. Kai se on se, että olen alkanut uskoa, että tämän hetkisessä maailmassa omien unelmiensa toteuttaminen on todellakin mahdollista. Voi olla, että tämäkin usko on vielä viatonta nuoren naisen naiviutta, mutta nautitaan tästä tunteesta siitä huolimatta. Ensin on kuitenkin selvitettävä, mistä sitä tarkkaan ottaen edes unelmoi. Ja unelmatkin saavat vaihtua. Se on täysin luonnollista.
Lukiokesinä muistan unelmoineeni espoolaisesta purjehtivasta ja golffaavasta poikaystävästä pike-paidassa. Kas, etten listannut pooloratsastustakin. Unelmoin arkkitehdin urasta ja omakotitalosta pihoineen Helsingin ympäristökunnassa. Viimeinen näistä elää, mutta sitä on vaimentanut faktat omakotilataloasumisen tuomista haasteista. Arkkitehdin ura jäi kuullessani työn olevan lähinnä fysiikan laskuja. Onneksi tuo ensimmäinen unelma hävisi oman arvomaailmani kirkastuessa. Sen sijaan heräänkin nykyään öisin Itä-Helsingistä luokseni muuttaneen vaalean pellavapää poikaystäväni naurahdellessa unissaan. Iltaisin haaveilemme patikoinnista ja vuorista.
Muistakaa unelmoida! Vaikka ne eivät toteutuisikaan, niin unelmat auttavat hahmottamaan, mitä elämässään pitää tärkeänä. Vahvimmat unelmat saattavat jopa johtaa tekoihin ja unelmien toteutumiseen.
Kesäfiilistellen Saara ♡
Seuraathan blogiani jo:
2 kommentit
Nuo kuvat ovat ihan mielettömiä, aivan maagisia. Ja totta, elämässä pitää olla unelmia.
Kiitos <3 Niinpä, unelmat kantaa eteenpäin <3