Koti Ajatuksia maailmalta Markus: Tarina nepalilaisesta orpokodista, part 1

Markus: Tarina nepalilaisesta orpokodista, part 1

kirjoittanut Saara / Viimeistä murua myöten

Poikaystäväni Markus is back! 

En ole hetkeen tänne mitään kirjoitellut, mutta nyt ajattelin kertoa teille yhdestä parhaista, ellei parhaasta elämäni kesästä. Lääkäriopintoja oli vuosi takana ja soluaineenvaihdunta tiiviisti kerrattuna takaraivossa, kun nousin Kathmanduun suuntaavaan lentokoneeseen. Seuraavia kahta kuukautta ei ollut pyhitetty rentoutumiselle ja vuorimaisemien ihailulle, olin menossa vapaaehtoiseksi nepalilaiseen orpokotiin. Vähänpä minä silloin tiesin, että juurikin tuo vapaaehtoistyö mahdollisti mielen rentoutumisen, eikä Nepalissa voinut olla ihailematta uskomattomia vuorimaisemia.

Nepal on yksi maailman köyhimmistä maista. Se on hyvin pitkälti riippuvainen Intian vientituotteista ja taloudellisesta avusta. Poliittinen johto on korruptoitunutta ja julkiset palvelut olemattomat. Alkoholi- ja päihdeongelma on valtava, mikä johtaa perheiden rikkoontumiseen, orpolapsiin ja lukemattomiin orpokoteihin. Valtio ei järjestä minkäänlaista päihde- tai alkoholivieroitusta, osa orpokodeista toimii rikkaiden länsimaalaisten lahjoituksilla ja rahat menevät orpojen suiden sijasta omistajien taskuihin.

Mitään tästä en tiennyt Nepaliin saavuttuani, motiivini olivat naiivin ylevät ja ajatukseni liihottivat vuorten korkeuksissa. Kuten niin monet vapaaehtoistyöntekijät, ajattelin, että olin tullut antamaan jotain hyvää tälle maalle, laittamaan oman korteni kekoon. Todellisuudessa, verrattuna siihen pieneen panokseen, jonka annoin, sain moninkertaisesti takaisin. Saatoin vaikuttaa minimaalisesti muutaman kymmenen ihmisen elämään, mutta heillä oli pysyvä ja merkittävä vaikutus omaani.

Orpokoti sijaitsi Kathmanduun laita-alueella, Godawarissa. Se ei onneksi kuulunut näihin edellä mainittuihin vilpillisiin yksilöihin: sen perustaja oli rikas nepalilainen pariskunta, jonka mies omisti hotelliketjun Pokharassa ja vaimo pyöritti orpokotia. Vapaaehtoisilta pyydettiin minimaalinen 50 euron viikkomaksu, joka suurimmaksi osaksi meni meistä aiheutuviin kustannuksiin: majoitukseen ja ruokaan. Mitään muuta ei tarvinnut maksaa, mikäli halusi auttaa enemmän, meitä kehotettiin ostamaan jotain lapsille: esim. uudet sandaalit, jalkapallo tai hammasharjat. Mitään painostusta tähän ei kuitenkaan ollut ja paikasta jäi ehdottoman vilpitön kuva.

Saapumiseni tähän kolmikerroksiseen, vajaan neljänkymmenen 4-18 vuotiaan lapsen siniseksi maalattuun yhteiskotiin otettiin vastaan hetkellisen hämmästyksen ja ujouden tuntein, jotka kuitenkin pian vaihtuivat lapsenomaiseksi uteliaisuudeksi ja riemuksi. Tämä johtui siitä, että olin tyypillistä vapaaehtoistyöläistä pidempi, lyhythiuksisempi ja matalammalla (ei kuitenkaan erityisen matalalla) äänellä varustettu. Olin mies, eikä muita miesvapaaehtoisia oltu juuri nähty. Varsinkin pojat olivat riemuissaan ja ennen kuin kaksi kuukautta oli kulunut, olin lanseerannut monta ennennäkemätöntä urheilulajia, joihin kuuluivat leuanvetoskabat lapsi selässä roikkuen ja kymmenen-vastaan-yksi-kädenvääntö.

Kymmenen-vastaan-yksi-kädenväännön tuloksia. Lajin rinnalle lanseerattiin ”näytä haba”-skabat.

Tyypillinen päivä meni jotakuinkin näin. Heräsin 5.20 ja tein aamutoimet. Kyykkyvessa ja kylmä suihku motivoivat nopeaan toimintaan. Tämän jälkeen menin auttamaan aamiaisen tekemisessä tai lasten pukemisessa ja läksyissä. Sivuraide: läksyjä ja koulua oli paljon. Koulua kuusi päivää viikossa, kahdeksasta/yhdeksästä kolmeen ja läksyjä tehtiin 2-3 tuntia päivässä. Pääraide: Koulupuvut päällä, läksyt tehtyinä siirryimme alakertaan ”aamupalalle”, joka oli dal bhatia (riisiä linssikastikkeella). Jaoin ruokaa ja voin sanoa, että kymmenvuotias nepalilainen syö riisiä kolme kertaa sen mihin itse pystyn. Aamupalan jälkeen saatoin heidät kouluun, jonne oli matkaa noin kaksi kilometriä. Kilpailua oli siitä, kuka sai pitää kädestä ja välillä tuntui siltä, että joka sormeen oli tarrautunut joku.

Näille kavereille ei ryppyillä. Fudiksessa tuli turpaan, mutta koripallossa pärjäsin yllättävän hyvin.

Tämän jälkeen palasin talolle auttamaan siivoamisessa ja lasten vaatteiden pyykkäämisessä (käsisaippualla kivilattialla). Sitä naurun määrää kun nappasin ensimmäistä kertaa paikallisen avustajanaisen rätin käteeni ja aloin luuttuamaan lattioita. He eivät voineet ymmärtää, miten mies suostui siivoamaan tai laittamaan ruokaa, kulttuurishokki siis heillekin. Systeemiä kehitettiin ostamalla moppi ja opettamalla moppaustekniikkaa (ei aikaakaan, kun varsi katkesi ja palasimme konttaustyyliin). Siivouksen jälkeen oli omaa aikaa, joka kului kirjoja lukien ja maisemista nauttien. Välillä kävin kaupungilla katsomassa pakolliset turistikohteet, mutta muuten 35 asteen helle ei houkutellut liialliseen ympäristön tutkailuun. Kolmelta iltapäivällä lapset haettiin koulusta, autettiin läksyjen teossa, pelattiin jalkapalloa tai kymmenen-vastaan-yksi-kädenvääntöä, leikittiin ja syötiin lisää dal bhatia. Nukkumaan kello yhdeksän ja seuraavana päivänä sama uudestaan. Elämä oli yksinkertaista ja ihanaa, stressivapaata.

Toisinaan tunsin oloni pitkähköksi

Koska kyseessä on kuitenkin ruokablogi ja Suomi täynnä nepalilaisia ravintoloita, syvennyn hetkellisesti nepalilaiseen ruokakulttuuriin. Vastaako se ravintoloita? Ei. Suomalais-nepalilaisissa ravintoloissa saa käytännössä intialaista ruokaa – muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Mikäli näyttäisit menun nepalilaisille, eivät he todennäköisesti tunnistaisi yhtäkään ruokalajia listalta. Ja tälle löytyy hyvä selitys: Nepalissa syödään ainoastaan dal bhatia (riisiä linssikastikkeella) kahdesti päivässä, joka päivä, syntymästä kuolemaan. Juhlapäivänä on momoja (höyrystettyä puhvelin- tai kananlihaa tomaatti-sipulikastikkeessa taikinanyytin sisällä), mutta tätäkin korkeintaan kerran kuussa. Ja outo juttu oli se, että eivät he muuta kaivanneetkaan. Kun kysyin, mitä he haluaisivat syödä, vastaus on dal bhatia tai momoja. Monipuoliseen ruokaan tottuneena dal bhat x 2, all day every day tuotti itselleni huomattavia hankaluuksia ja johti 8 kilon painonmenetykseen.

Momojen valmistuksessa oikeaoppinen ”koura”-ote on oleellinen

Päällimmäisenä näistä kahdesta kuukaudesta minulle jäi mieleen ihmisten onnellisuus. Sitä voisi kuvitella, että joukko orpolapsia, ilman modernin maailman mukavuuksia, olisi jollain tapaa keskivertosuomalaista onnettomampia. Totuus oli kuitenkin toinen. Heillä oli katto päänsä päällä ja riittävästi ruokaa, he kävivät koulussa ja heillä oli paljon ystäviä; heidän perustarpeensa oli tyydytetty ja tässä suhteessa he olivat varmasti keskiverto nepalilaista orpolasta paremmassa asemassa.

Tämän lisäksi heillä oli elämässään jotain, mikä monelta suomalaiselta nuorelta puuttuu: päämäärä. Yksi halusi automekaanikoksi, toinen sairaanhoitajaksi, kolmas opettajaksi. Ja he oikeasti halusivat sitä ja olivat valmiita näkemään sen eteen vaivaa. Koulupäivät olivat pitkiä, läksyjä tehtiin paljon ja kotitöissä autettiin. Silti valitusta kuulin vain harvoin. Heillä oli selkeä suunta elämässään ja sen tavoittamisen eteen tehtävä työ tehtiin hymyssä suin.

Myös riisi syötiin hymyssä suin. Kyseessä jälkiruoka ”riisiä maidolla”. Kestosuosikki.

Tämä juontaa juurensa onnellisuuden psykologisesta luonteesta. Kun perustarpeet on tyydytetty, onnellisuus ei ole niinkään riippuvainen ihmisen objektiivisesta taloudellisesta hyvinvoinnista. Pelkkä rikas ja hyvinvoiva olemassaolo ei riitä. Onnellisuus liittyy elämällemme asettamiin odotuksiimme: tulemme onnellisiksi kun ympäröivä todellisuus vastaa odotuksiamme. Huono uutinen on se, että kun olosuhteet paranevat, odotuksemme moninkertaistuvat. Tästä syystä köyhä nepalilainen orpolapsikin voi olla rikkainta länsimaalaista onnellisempi. Hänellä on elämältä odotuksia ja unelmia, hän työskentelee niitä kohti ja toivottavasti joskus saavuttaa ne, kun rikas länsimaalainen on puolestaan tottunut saamaan paljon ja vaatii elämältä vielä enemmän.

Reissuun kuului myös vaellusta ja nepalilaiseen terveydenhuoltoon tutustumista, mutta näistä myöhemmin. Kertomani tarinat inspiroivat kolmea koulumme tyttöä lähtemään seuraavana kesänä samaiseen orpokotiin ja kuulemma kymmenen-vastaan-yksi-kädenvääntö oli edelleen kovassa huudossa.

Jäikö nälkä?

7 kommentit

maailmanparantaja 18.02.2018 - 19:35

Heippa! Mitä kautta lähdit vapaaehtoiseksi? Lääkisopiskelijana vapaaehtoistyö kiinnostaisi, mutta en oikein tiedä mistä aloittaa ja mihin sivustoihin/järjestöihin luottaa 🙂

Vastaa
Markus 18.02.2018 - 19:58

Allianssin nuorisovaihdon kautta lähdin. Sieltä kun etsit MTV Nepal, niin löydät tuon orpokodin, jossa olin (CWC). Siellä on mahdollista olla 1-4 kuukautta ja pystyt itse vaikuttamaan ohjelmaan melko vapaasti. Itse olin siis tuosta kahdesta kuukaudestakin viikon vaeltamassa vuorilla ja kaksi viikkoa tutustumassa maaseudun terveydenhuoltoon.

Vastaa
Minna 20.02.2018 - 10:33

Kehitysyhteistyötä Nepalissa lastensuojelun ja peruskoulutuksen parissa tekevänä,särähtää korvaan tuo termi orpokoti. Nykyään suositaan yleisesti termiä lastenkoti,koska hyvin harvoin kaikki lastenkodissa asuvat lapset ovat itseasiassa orpoja. Monilla saattaa olla vanhemmat/vanhempi,mutta joka on ehkä kykenemätön huolehtimaan lapsesta. Valitettavan usein Nepalissa on kyse myös siitä,että lastenkodin omistajat ”ostavat” lapsia maaseudulta perheistä,joille luvataan lapsen saavan lastenkodissa paremman elämän. Tämä siksi,koska monesti lastenkodin pyörittäminen on hyvä bisnes mittavan vapaaehtoisturismin vuoksi. Sen takia onkin hyvä olla ”tuntosarvet tarkkana”, jos vapaaehtoistyö kiinnostaa. En tarkoita,että tässä tapauksessa olisi ollut sellaisesta kyse,mutta yleisesti ottaen on hyvä olla asiasta tietoinen! Toinen huomioitava seikka on vapaaehtoisjakson kesto; lapsen edun mukaista ei ole ympärillä olevien aikuisten vaihtuminen tiuhaan. Eli jos lastenkoti sallii esim.viikon mittaiset vapaaehtoisjaksot,on se hälyttävä merkki siitä ettei siellä välttämättä toimita lasten parhaaksi. Useamman kuukauden mittainen jakso on huomattavasti parempi

Vastaa
Saara / Viimeistä murua myöten 20.02.2018 - 11:07

Kiitos hyvästä kommentista. Pyysin Markustakin mainitsemaan tästä ongelmasta tässä postauksessa. Olemme molemmat hyvin tietoisia tästä ja olen aiheesta paljon lukenut. Ja se on ollut syy, miksi vapaaehtoistyöhön lähteminen on ollut vaikeaa, eli miten löytää varmasti luotettava paikka. Kuten Markus tässä kirjoittikin, niin vapaaehtoistyö antaa todennäköisesti eniten itse vapaaehtoistyöntekijälle – hän onneksi oli paikalla kolme kuukautta ja hintakin kattoi juuri hänen oman elämisensä siellä. Paikalliset hyötyvät vapaaehtoistyöstä enemmän vain, jos vapaaehtoistyöntekijä opettaa paikallisille tärkeitä taitoja tai tietoa. Ja siis nimenomaan ainakin Nepalin suhteen olemme hyvin tietoisia, miten lapsia ostetaan perheistä pois orpokoteihin tai vielä pahempaa Intian bordelleihin. Mutta orpokoti-termin välttäminen oli ihan uutta, ja se on oikein hyvä pointti! :).

Vastaa
Glotter-Bäckerin 26.02.2018 - 15:30

Tosi hyvää pohdiskelua onnellisuudesta, pistää miettimään. Nuo lapset todellakin on varmasti onnellisempia kuin me tavarakasan päällä istujat ja meidän ”hyvän perheen” lapset.

Markus: mua jäi myös kiinnostamaan, millainen oli vuorivaellus Nepalissa?! Olitko yksin vai oppaalla varustettuna tien päällä?

Vastaa
Markus 28.02.2018 - 15:47

Kiitos! Oppaan kanssa olin, mutta aivan hyvin olisi voinut mennä ilmankin. Nepalia ennen vaelluskokemukseni oli puhdas nolla ja itseasiassa siellä tämä kipinä luonnossa samoamiseen alun perin syntyikin. Tein neljän päivän mittaisen vaelluksen Annapurnan lähimaastossa (nimeltään taisi olla poon hill circuit). En ollut varautunut siihen, että pääsen vaeltamaan, mistä kertoi ehkä parhaiten se, että vaellus taittui Converset jalassa. Maisemat olivat huikeita, polut hyvin merkittyjä ja majapaikkoja tasaisesti matkan varrella. Oppaassa on se hyvä puoli, että häneltä kuulee paikan historiasta ja tarinoita paikallisten elämäntyylistä. Saaralla on jo sitten huomattavasti enemmän kokemusta Nepalissa vaeltamisesta, joten mikäli herää yksityiskohtaisempia kysymyksiä, hän osaa vastata 🙂

Vastaa
Glotter-Bäckerin 5.03.2018 - 09:39

Kiitti vastauksesta, täytyypä panna korvan taakse, kun alkaa tehdä mieli dahl bhatia 😀

Vastaa

Jätä kommentti